– Odota vielä hetki, mä otan pannan ja hihnan pois. Viimeiselle matkalle pitää päästä vapaana.

Silitän kuonon päältä, silmien välistä ja kyljestä. Hautaan kasvot kyynelillä kastelemaani turkkiin, vielä kerran. Kuiskaan korvaan, kuinka paljon rakastan. 

– Oliko se nyt niinkun siinä?

 Saan vastaukseksi hiljaisen nyökkäyksen.

Suukotan kuononpäätä ja otsaa. Juoksutan sormet vielä viimeisen kerran turkin läpi, aina kuononpäästä häntään saakka. Hyvää matkaa rakas.

Astun ulos raikkaaseen ilmaan ja vedän keuhkot täyteen. Tekisi mieli huutaa ja oksentaa, en tee kumpaakaan. Nieleskelen ja nyyhkytän, kuivaan kyyneleet kämmenselkään ja istahdan tyhjään autoon. Lääkereseptin sijaan taittelen laukkuun vaaleanpunaisen lapun, jossa lukee ’tuhkaussopimus’ ja koiran sijaan nostan kyytiin tyhjän taluttimen. Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen… radiossakin lauletaan.

Kotona on liian hiljaista, naulakossa roikkuu yksi talutin liikaa ja ruokakuppejakin tuntuu olevan yksi ylimääräinen. Lattianrajasta pölähtää karvoja. Samoja karvoja, jotka vielä aamulla ärsytti ja nyt ne tuntuvat kultaakin kalliimmalta. En taidakaan siivota vielä tänään.

Suru, kaipaus ja muistot on kuin tuo biisi, nyt pinnalla ja soi monta kertaa päivässä. Päivä päivältä sitä kuuluu vähemmän ja jonain päivä huomaan, että en ole kuullut sitä kertaakaan. Silti se on olemassa ja halutessa helppo kaivaa esille kuunneltavaksi. Sitä päivää odotellen.

Vielä viimeisen kerran

mä sua vilkaisen

voisin sanoakin jotain, mutta vaikenen

vielä viimeisen kerran

sä mua vilkaisten

jäät odottamaan

näenkö mä sua enää koskaan.

instagram // bloglovin