Veli ja sen sisko

Eilen meillä juhlittiin puolen vuoden merkkipaalua, sillä kuusi kuukautta sitten neiti syntymällään noin vain (ei se kyllä oikeasti käynyt ihan noin vain) teki pienestä miehestä veljen, ISOveljen. Ylpeänä hän synnärillä esitteli kätilöille, kuinka meilläpä onkin täällä tämmönen vauva ja otti onnitteluja vastaan hieman hämmentyneenä. Ensimmäinen vuoden puolikas isoveljenä on ollut melkoista tunteiden aallokossa purjehtimista, jolloin peilityynestä pinnasta on saattanut hetkessä yltyä puolelta toiselle keikuttava hurja myrsky. 

Alun haparoiva ylpeys ja ilo siskosta muuttui pian pettymykseksi pienen ihmisen mielessä, sillä eihän se sisko leikkinytkään legoilla tai juossut kilpaa. Äidin ajastakin tuo pieni pötkylä haukkasi palan, jolla isommankin karhun hellyydennälkä olisi saatu laantumaan. Lähtisiköhän se pois, jos sitä salaa ihan vähän vain nipistäisi tai puristaisi kädestä? 

Kuukausien kuluessa pahimmat myskyt kesyyntyi kevyesti keinuttaviksi aalloiksi, jotka lopulta aalto aallolta tyyntyi tyyntymistään. Sisko ei edelleenkään osannut leikkiä legoilla, saati juosta kilpaa mutta sisko oli oppinut jotain paljon parempaa: hymyn ja naurun. Nykyään mikään ei saa pientä neitiä kikattamaan niin kuin isoveljen höpötykset. Äidin parhaimmatkin jutut taitaa olla luokattoman huonoja veljen juttuihin verrattuna ainakin, jos onnistuminen mitataan neidin hymyn leveydessä. Paitsi kyltymättömän ihailijansa viihdyttäjä on isoveli myös siskosta huolehtija, joka toisinaan saattaa muistuttaa äitiä kuinka pitää olla ihan shhhh! kun Isla nukkuu. Koitappa äiti nyt osaatko olla hiljaa. 

Olohuoneen lattialta kuuluu jo tutuksi tullut huudahdus: Kato äiti, täällä me Ikun kans riehutaan! Ja toden totta, siellä ne pyörii, kiljuu ja kikattaa yhdessä. Veli ja sen sisko. Erottamaton kaksikko.