Gradumuistoja kevääseen

Herranjestas sentään! Viikonloppuna Firefox-selaimeni temppuili ja sulki mainoksenestoni. Enpä muistanut vuosien ”mainostauon” jälkeen, että täällä ja Internetissä yleensä on niin runsaasti mainoksia. En ole täten kiinnittänyt yhtään huomiota tekstieni ulkoasuun ja luettavuuteen, kun kappaleiden väliin ilmestyy mainoksia. Pahoittelen tilannetta, pitänee tästedes tarkastaa myös mainoksilla kuorrutetut tekstiversioni. Siirtykäämme sitten mainoksista blogitekstini varsinaiseen aiheeseen: graduni kirjoitusprosessiin.

Ai että kaipaan yliopistovuosiani… Muistin hiljattain, että keväisin yliopistoilla aistii vappuhulinoinnin sekä koe- ja esseestressin lisäksi gradupeikkojen läsnäolon. Siksi ajattelin tänään palata omaan gradu-urakkaani nostalgiatunnelmissa. Myönnän heti ensimmäiseksi, että minulla gradu kesti neljä vuotta. Jos siellä lukijoiden keskuudessa joku murehtii gradunsa venymistä, niin ei kannata huolestua. Olen yksi esimerkki siitä, että maailma ei kaadu gradun jumittamiseen. Aloitin oman urakkani keväällä 2013, mutta masennukseni pahennuttua gradu ja pitkälti kaikki muukin jäi tauolle useaksi vuodeksi. Aloin parantua vuonna 2017, jolloin kuntoni kohennuttua palasin takaisin graduni pariin ja kirjoitin sen valmiiksi. Sain maisterin paperit hyppysiini joulukuussa 2017 lähes kymmenen yliopistovuoden jälkeen.

Olen todella kiitollinen graduohjaajalleni, joka pysyi mukanani alusta loppuun. Olin niin syvällä masennuksessa vuonna 2014, että olin täysin varma siitä, että graduohjaajani ei enää halua olla missään tekemisissä kaltaiseni ”epäonnistuneen nollan” kanssa. Graduohjaajani kuitenkin lähetti minulle sähköpostin, jossa hän kysyi graduni edistymisestä. Todella pienillä asioilla voi olla merkitystä masentuneelle. Sähköpostiviesti oli pieni ele, mutta niin merkittävä minulle, koska minulla oli sittenkin toivoa, nimittäin graduohjaajani, jota masennus ei voinut viedä. Jos hän ei olisi lähettänyt sitä, niin en olisi varmaan valmistunut koskaan, koska en enää uskaltanut ottaa yhteyttä häneen yllä mainitusta syystä johtuen.

Keskityin gradussani yritysten lehdistötiedotteisiin ja tutkin, kuinka toimittajat käyttävät lehdistötiedotteita uutisartikkeleidensa lähteinä. Keväällä 2017 tekstini koostui lähinnä puutteellisesta johdannosta ja tutkimukseni taustoista, minun piti oppia metodologia ja kerätä ja analysoida lehdistötiedotteet ja niihin pohjautuvat uutisartikkelit. Kuinkako tartuin tuumasta toimeen? Pelkäänpä, että kirjoitusprosessiini ei liity mitään mullistavaa. Pilkoin graduni helposti pureskeltaviin osiin ja tein arkipäivisin aina jotain siihen liittyvää – välillä enemmän ja välillä vähemmän jaksamisestani riippuen. En kuitenkaan aikatauluttanut mitään kovin tarkasti välttääkseni liiallista stressiä, koska jostain syystä gradun kirjoittaminen ja miettiminen huononsi aina oloani. Tunsin oloni siis huonoksi, kun olin tehnyt kaiken suunnittelemani. Otappa ajatuksistani aina selvää… Jotain outoja masennuksen rippeitä siellä varmasti oli. Graduni valmistui siitä huolimatta kuin itsestään, ja minulle ei tullut kiirettä missään vaiheessa. Palautuspäivää edeltävänä päivää lähdin jopa tuttavaporukan mukaan viettämään leppoisaa päivää Nuuksioon, koska loppukirille ei ollut tarvetta. Esseiden ym. palautuspäivät eivät olleet koskaan ongelma minulle ylipäätään. Jätinpä tietoisesti viimeisen yliopistoesseeni viimeiseen iltaan, jotta voisin kokeilla esseen kirjottamista yöllä.

Graduni arvioijat pitivät tekstistäni myös, joten olin tyytyväinen lopputulokseen. Kirjoitin puolitoista vuotta sitten kommentin erääseen Anna Vihervaarasta -blogin tekstiin, josta se ehkä ilmenee… 😀 Aika alkaa selkeästi kullata muistoni gradusta samalla tavalla kuin aika kultaa armeijamuistot. Ei gradun kirjoittaminen ollut mukavaa oikeastaan missään vaiheessa, mutta tuntuu siltä, että se oli mukavaa aikaa. Välillä murehdin, että olenkohan tarpeeksi hyvä mihinkään. Muistutan itseäni silloin, että palasin vuosien tauon jälkeen graduni pariin ja kirjoitin silti mallikkaan gradun. Kyllä minä osaan.