Jääkiekosta ja miesten tunteista
Puuh! Täällä taas! Olen viettänyt viime viikkoina runsaasti aikaa jääkiekon parissa ja virtuaalisissa maailmoissa. Kisat ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa, koska fanitan jääkiekossa Suomen lisäksi brittejä – ja hepä tekivät tempun, koska viime vuonna kisoihin nousseet britit säilyivät ylimmällä sarjatasolla voittamalla ratkaisevassa ottelussa Ranskan.Viime vuonna britit kaatoivat Unkarin sarjanousun ratkaisevassa ottelussa, vaikka olivat jo tappiolla 0-2. Britit iskivät tasoitusmaalin juuri ennen peliajan päättymistä ja voittivat voittolaukauskilpailussa lipun ylimmälle sarjatasolle. Eivätkä he luovuttaneet ottelussa Ranskaakaan vastaan maanantaina, vaikka olivat jo kolmen maalin takaa-ajoasemassa ottelun aikana. Kuten te kisoja seuranneet huomasittekin, ei brittien taidot riittäneet isoja jääkiekkomaita vastaan, mutta peliasennetta ja mahtavat fanit heillä oli. Brittifanien tapaa juhlia maaleja hyppimällä tahdissa selkä kohti kaukaloa oli hauska seurata.
Brittien mediatiimi näköjään väsäsi heidän nousustaan mahtipontisella musalla varustetun hollywoodmaisen ”sankaritarinan”:
Okei, sallittakoon fiilistely heille 🙂 Suupieleni kaartuvat hymyyn tuota katsoessani, ja altavastaajiahan on aina kiva kannustaa. Uutisoinnin perusteella en todellakaan ollut ainoa ulkomaalainen, joka piti heille peukkuja turnauksen aikana. Britit, nähdään taas ensi keväänä Sveitsissä. Toivottavasti he onnistuisivat nostamaan tasoaan ensi vuodeksi ja jäisivät pysyvästi ylimmälle sarjatasolle ”isojen poikien” seuraan.
Suomi puolestaan kaatoi Ruotsin torstaina puolivälierässä, mikä on aina plussaa. Minua ei enää haittaa, vaikka häviäisimmekin loput pelit 🙂 Enkä varmaan ollut ainoa katsoja, jolle tuli tarve sydämentahdistimelle ottelun aikana. Vaelsin ympyrää sohvani edessä, kun en pystynyt istumaan alas jännityksen vuoksi, ja mietin, että olisikohan kuitenkin syytä sulkea telkkari Ruotsin laukomien maalien jälkeen. Ruotsin Suomelle tarjoamia shokkihoitoja ei voi unohtaa. Noh, onneksi nyt kävi näin. Ja toki tällaisten otteluiden jälkeen on kiva käydä katsomassa ruotsalaisten lehtien artikkeleita heidän tappiostaan. Mitä? Minäkö vahingoniloinen? Pyh, minä mitään sellaista harrasta…
Seuratessani Suomen otteluita muistin sen stereotyyppisen mutta paikkaansapitävän havainnon, että suomalaiset miehet halaavat toisiaan vain kentällä maaleja juhlittaessa. Se puolestaan palautti mieleeni hiljattain lukemani artikkelin, jossa käsitellään miesten tunne-elämän rajoittuneisuutta. Käykääpä ihmeessä kurkkaamassa. Artikkelissa kerrotaan. kuinka miehillä ei stereotyyppisesti ole läheisiä miesystäviä, joten heidän kumppaninsa joutuvat heidän ainoaksi henkiseksi tueksi, parhaaksi kaveriksi, psykologiksi ja ja ja… Miehen kumppani joutuu tavallaan käsittelemään hänen tunteensa hänen puolestaan, koska mies on haluton ja/tai kyvytön käsittelemään niitä itse tai hakemaan apua ongelmatilanteissa. Se on todella kuluttavaa naisille. Oletan, että lukijani ovat pääasiassa naisia täällä, joten taidatte tietää kokemuksesta, mistä höpisen. Artikkeli käsittelee ongelmaa amerikkalaisesta näkökulmasta, mutta koen, että monet sen havainnot pätevät hyvin täälläkin. Niin amerikkalainen kuin suomalainenkin kulttuuri on perinteisesti määrännyt miehen tunteet piilossa pidettäviksi.
Olen ollut syvällä tuolla ”perinteisen” mieheyden suossa tunteideni osalta, vaikka en muuten olekaan kovin perinteinen heteromies. En siis puhunut elämäni myllerryksistä kenellekään, kunnes kaadoin kottikärryllisen kuraani jonkun eteeni tulleen naisen niskaan. Jep… Hävettää edelleen hyvästä syystä. Tie ulos masennuksestani oli pitkä ja kivinen – ja pitkä ja kivinen se oli tunne-elämäni osaltakin. En kehtaa myöntää, kuinka monta vuotta kesti, kunnes aloin tehdä mieskaverini seurassa muutakin kuin läpänheittoa. Enkä ole vieläkään onnistunut täysin irrottautumaan vanhasta, koska vaivaannun edelleenkin hiukan, jos joku mies alkaa puhua minulle perinteisesti tabuina pidetyistä tunne-elämän aiheista. Työsarkaa on siis edelleen.