Kevättä, hienoista väsymystä ja äärioikeistoa

Kevät on näköjään saapunut kylään, ainakin toistaiseksi. Nautin sään lämpenemisestä, mutta oloni on ollut aika vetämätön parin viimeisen viikon ajan. Olen jopa päätynyt monena päivänä ottamaan päivätorkut, mikä on erittäin poikkeuksellista. Järjenjuoksuni jumittaa myös, ja olen pallotellut useita blogitekstiaihioita päässäni, mutta minun on vaikea keksiä niihin punaista lankaa. Se on kateissa tässäkin tekstissä, joten lähettäkää lankakerä minulle välittömästi. Näen ruudulla vain kokoelman toisistaan irrallisia lauseita. Tai ehkä koko luettavuuskriisi on vain kuvitelmaani. Otanpa lisää simaa tähän väliin, ehkä sen avulla tähän touhuun tulee jokin tolkku…

*Hörps.

Keväät olivat raskasta aikaa minulle masennuksesta kärsiessäni. Keväällähän on oltava iloinen lisääntyvästä valosta, luonnon heräämisestä ja kesän lähestymisestä. Minä en ollut, ja sekös veti mielen apeaksi. Suomi herää kesäksi eloon, mikä iski yksinäisyyteni päin kasvojani. Sen muisto vaikuttanee vielä minuun. Toki taustalla voi olla myös arkipäiväisempi syy: valoisammat aamut. Kai sitä olisi mentävä aikaisemmin nukkumaan 🙂 Ja toki työnhaku ja työttömyydestä murehtiminen vievät voimat. Takaraivossani jyskyttää jatkuvasti ajatus siitä, että en saisi vetää henkeä olleenkaan, vaan minun pitäisi kirjoittaa hakemuksia tauotta. Ai, hioinko muutaman tunnin yhtä hakemusta? Ei se mitään, kirjoita toinenkin välittömästi, vaikka ei edes ole paikkaa, johon kirjoittaa. Jep, armollisuus itseäni kohtaan vaatii vielä työtä. Edellisessä tekstissä mainitsemani työhakemus sai kehut palautteessa, mutta paikka meni tietenkin minua kokeneemmalle. Öörhh jälleen kerran.

*Hörps. Onpa hyvää simaa.

Jaksan silti käydä lenkillä. Nyt muutaman viikon kunnonkohotuksen jälkeen lennokkuus alkaa palata juoksuuni, eikä se enää tunnu karsealta hengästymisestä huolimatta. On myös mukavaa, että viime viikolla lenkkivaatetukseni vaihtui verkkareista ja pitkistä kalsareista kertarysäyksellä shortseihin. Katujen asfaltti on myös siivottu sorasta, joten jalkapohjani ja isovarpaani saavat huokaista helpotuksesta. Tässä on syy siihen, miksi hiekoitettu asfaltti ei ole minulle kovin miellyttävä juoksupinta.

Heitänpä lopuksi dokkarisuosituksen: Deyyah Khanin White Right: Meeting the Enemy. Järjestin tiistaina dokkari-illan kavereilleni, ja katsoimme kyseisen dokkarin porukalla. Khan haastattelee amerikkalaisen äärioikeiston jäseniä ja laittaa heidät kohtamaan rasistisen maailmankuvansa. Liikkeen johtohahmot ovat paatuneita tapauksia, mutta rivijäsenten usko äärioikeiston maailmankuvaan alkaa rapistua haastattelujen edetessä, kun he tajuavat, että Khan on ymmärtävä ja ystävällinen ihminen eikä mikään ”vihollinen”. Jotkut alkavat jopa pitämään Khania ystävänään, ja he ovat selkeästi vaivautuneita, kun Khan puhuu itsestään äärioikeiston käyttämillä solvauksilla. Monet haastateltavat ovat lähtöisin rikkinäisistä taustoista, mikä ei ole yllättävää. Äärioikeisto rekrytoi mielellään nuoria miehiä, joilla ei ole tulevaisuudennäkymiä, ja sanoo heille, että heidän ongelmiensa syyt ovat maahanmuuttajat, juutalaiset, muslimit ym. Olisi kiva nähdä, kun vastaavaa taktiikkaa sovellettaisiin suomalaiseen äärioikeistoon. Hmm, sitä kaiketi tapahtuu kaiken aikaa. Mieleeni muistuu tapaus eräästä suomalaisesta nuoresta miehestä, joka päätti tutustua ”viholliseensa” kuuntelemalla Alin ja Husu radio-ohjelmia. Hän heitti äärioikeiston tarjoaman maailmankuvan kaivoon kuunneltuaan heidän hulvattomia höpinöitä 🙂

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *