Metsän tarkkaavaiset silmät

Mietin aina kevään saapuessa, ovatkohan ne selviytyneet talvesta lähimetsässä.

Aurinkoisessa kalliomännikössä on vielä hiljaista, vain askeleeni kuuluvat, kun kenkäni uppoavat hiljalleen sulavaan lumeen. Pitäisi varmaan hankkia kunnolliset talvikengät, koska liukastelen kesäkengissäni tuon tuosta – onneksi useimmiten kaatumatta. Vakuutan itselleni, että en hanki, koska selvisin jälleen yhdestä talvesta tarvitsematta talvikenkiä ja on jo maaliskuu. Olemme sitä paitsi keskellä Helsinkiä.

Pysähdyn ja katson mäntyjä ja niiden oksia ja käpyjä. Kaikki ovat melko lyhyitä mutta varmaankin vanhoja puita. Kuivalla kalliolla ei kasva nopeasti eikä korkeutta tarvita valosta kilpailuun. Milloin olet viimeksi pysähtynyt katsomaan tarkemmin jotain niinkin tavanomaista kuin männyn oksia ja käpyjä? Nähdä epätavallista tavallisessa, kun katsoo pidempään. Otan kamerani laukusta ja etsiskelen sommitelmaa käpyjen ja neulasten seasta. Taidan löytää sellaisen.

Löydän myös jälkiä talvisesta metsän elämästä: kuolleen männyn juurelta löytyy runsaasti käpyjä ja ylempää käpytikan keittiö. Itse tikkaa ei näy eikä kuulu, vaikka käpytikkoja onkin runsaasti täällä.

Lopulta käpytikankin ääni kuuluu kauempaa, mutta en kuule ääniä, joita alun perin tulin etsimään. Ehkä olin liian aikaisin liikkeellä… Minut on luultavasti silti nähty. Harva asia jää etsimiltäni eläimiltä näkemättä.

Palaan takaisin muutamaa päivää myöhemmin yrittämään uudestaan, korvat höröllä tietenkin. Läheisestä kuusikosta kuuluu tikan nakutusta. Ainahan se on käpytikan nokasta, mutta joskus ei olekaan. Kuolleen kuusen rungolla vilahtaa musta siluetti, ja samalla sydämeni tuntuu jättävän muutaman lyönnin väliin. Tuijotan palokärkeä äimistyneenä, kunnes tajuan, että mukanani on kamera. Kyseessä lienee yksi ”citypalokärjistä”, kun se jatkaa kuusen kuorimista minusta välittämättä. En todellakaan ole ensimmäinen sen näkemä ihminen. ”On hienoa nähdä teidät, arvon palokärkirouva, mutta kannattaa olla varuillaan”, mietiskelen. Tämä metsä on vaarallinen.

Kävelen taas kalliomännikköön ja pysähdyn kuuntelemaan latvustossa hääriviä tiaisia. Katson jälleen käpyjä ja maassa olevia varpuja. Keksisinköhän niistä jonkin mielenkiintoisen sommitelman kamerani linssille. Yhtäkkiä kauempaa kuuluu kimeä, käkättävä ääni – sitten toinenkin. Kyllä, ne ovat selviytyneet talvesta! Suupieleeni ilmestyy pieni hymy, suljen silmäni ja käännän kasvoni kohti aurinkoa. Se lämmittää jo hiukan.

Lopulta kohtaan kuusikossa etsimäni. Siinä se on, kaupunkimetsän valtias. Kanahaukka.