Miehen lapsettomuus
Kirjoitin edellisessä tekstissäni, että seuraava tekstini on positiivisempi. Tässä kontekstissa vapaaehtoinen lapsettomuus on kerrassaan erinomainen valinta aiheeksi 🙂 Voiko vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kirjoittaa positiivisesti? Suhtaudun aika neutraalisti valintaani, joten negatiivista tekstiä tästä ei saa kirveelläkään onneksi. Miksikö kirjoitan aiheesta? Minulta kysyttiin hiljattain syitä valintaani, mutta kysyjä katosi bittiavaruuteen ennen kuin ehdin pohtia tai kirjoittaa vastaustani. Joten käsittelempä aihetta vastaamalla kysymykseen täällä. Minua ei haittaa puhua valinnastani pysyä lapsettomana, mutta mielestäni lapsettomuutta ei tarvitsisi perustella kenellekään. Kysyjä ei itsekään halunnut lasta, joten en pitänyt hänen kysymystään tivaavana. Seuraan myös lapsettomuutta käsitteleviä artikkeleita ja siitä käytävää keskustelua mielenkiinnolla. Suosittelenpa samalla seuraavaa blogia, joka käsittelee aihetta hiukan eri näkökulmasta (blogin kirjoittaja on vastentahtoisesti lapseton): http://kunsitavahitenodottaa.blogspot.com.
Aloitan myöntämällä sen, että olen päässyt helpolla lapsettomuuden suhteen olemalla mies. Yhteiskunta ei vain tunnu näkevän isyyttä niin isona juttuna miehelle kuin äitiyttä naiselle. Helsingin Sanomissa oli jossain vaiheessa juttu miehistä, jotka potivat ”vauvakuumetta”, mutta en muista enää, miten aihetta käsiteltiin siinä. Pitänee kaivella artikkeli esiin. Lisää naisten näkökulmaa aiheeseen tarjoaa Minja Koskela, joka kritisoi tuplapeukkujen arvoisesti eräässä blogitekstissään (https://www.lily.fi/blogit/bluestocking/haluanko-lapsia-ei-kuulu-sinulle) naisen lapsettomuutteen liittyviä ilmiöitä. Olen itsekin saanut seurata naisille kohdistettuja rasittavia uteluita vauvanhankintasuunnitelmista, mutta minulta niistä ei kysytty paria kertaa enempää. Kyseisetkin kysymykset muistaakseni olivat seurausta siitä, että olin ohimennen maininnut, että vanhemmuus ei kiinnosta minua. Kukaan ei varmasti kysy, ellen mainitse asiasta itse ensin – jos silloinkaan.
Iän kertyessä suhdaudun yhä vastahakoisemmin ajatukseen omasta vanhemmuudestani, mutta mitään yksiselitteistä syytä kantaani ei ole. Tiedän vain, että en halua isäksi. En vain koe ideaa vanhemmuudesta omakseni. Minäkö isä? Ei… Vauvan näkeminen ei herätä minussa mitään erikoisempia tunteita. Kissat ovat söpöjä, ja kissan näkeminen saa usein suupieleni kaartumaan ylös. Vauvat eivät ole mielestäni söpöjä. Eivätkä vauvat hymyilytä minua. En myöskään viihdy lasten seurassa kovin hyvin, vaan koen tilanteet ahdistavaksi. Tiedostan, että heitän vauvat ja lapset yhteen läjään massaksi enkä huomioi erilaisia persoonia. En anna mahdollisuutta edes. Siitä minua voi kritisoida aiheellisesti. Minulle on sanottu, että mielipiteeni muuttuu pitäessäni omaa vauvaani sylissäni. Mutta haluanko ottaa riskin? Entä jos mielipiteeni ei muutu? Eikö olisi suotavaa, että saisin lapsen, koska niin haluan? Haluanko kokeilla, herääkö kiinnostukseni touhuun oman lapseni synnyttyä? Voin kuvitella keskustelun potentiaalisen äidin kanssa: ”En halua lasta, mutta kokeillaan, josko kiinnostukseni isänä olemiseen heräisi lapsen synnyttyä”. Hoi! Te lasta haluavat naiset! Pysykää kaukana minusta oman etunne vuoksi!
En myöskään koe omakseni lapsesta aiheutuvaa vastuuta ja sen aiheuttamaa muutosta elämääni. Ehkä taustalla on aiempi masennukseni, jonka aikana jo itsestäni huolehtiminen oli haastavaa. En olisi lapselle paras isä näin ”terveenäkään”, joten koen parhaaksi säästää lapsi isyydeltäni. Huonoja isiä on tarpeeksi jo. Entä jos päädyn jonkin oudon sattuman kautta isäksi vasten tahtoani? Luikkisinko karkuun? Ei, en olisi niin renttu. Tilanne olisi huono kaikkien osalta, mutta yrittäisin olla isä, koska en voisi laittaa lasta kärsimään tilanteen takia.