Paluu suuresta hiljaisuudesta

Kalatiira ja Lapinlahden vanha sairaala aamupäivän paisteessa 22.5.

Hei blogi,

en ole unohtanut sinua, kuten välillä blogit unohtuvat kirjoittajiltaan – eräänä päivänä kirjoittaja vain katoaa ja blogi kuihtuu jostain syystä. Elämäntilanne ehkä muuttuu, sinkkublogin kirjoittaja löytää ehkä kumppanin ynnä muuta. Ja se on ok. Elämäntilanne muuttui minullakin, kun pitkä työttömyyteni päättyi. Sain hommia työkokeilupaikastani, kun työnsin jalkani ovesta sisään, kuten vastaavissa tilanteissa usein saattaa käydä. Ja työ on pääasiassa mukavaa, tässähän kehtaa jopa hymyillä hiukan 🙂  Palkka on tosin pieni, mutta riittää kuitenkin siihen, että ei tarvitse enää stressata jokaisen euron perään. Ärsyttää, että masennus taisi pienentää pysyvästi tankkini tilavuutta, kun löpöni lähes aina loppu työpäivän jälkeen ja koomaan loppupäivän sohvalla tai Youtubessa. Noh, ne ovat sentään koronaturvallisia harrastuksia. Lisäksi tekstien tuunaaminen töissä ei innosta koskemaan näppäimistööni vapaa-ajalla, joten ei ihmekään, että jäit paitsioon. Anteeksi, tästedes pidän tauot hiukan lyhyempinä… Ja asiasta kolmanteen. Tiedätkö mitä? Kesä on täällä!

Aah, alkukesä! Paras vuodenaika! Kukat, linnut ja kesään heräävä luonto. Shortsit ja fivefingersit jalkaan jälleen kerran. Tosin myös yskimistä lenkkipolulla, kun yksi jos toinenkin ötökkä lentää suuhuni ”haavi” auki juostessa, mutta sen kestää 🙂  Ja mikäs sen parempaa kuin vatkata polkupyörällä aamuauringon paisteessa töihin. Melkein voisi naljailla monille muille pyöräilijöille, että ette ole ansainneet kesäisiä pyöräteitä, kun ette pyöräilleet minun tavoin viime talven vesisateissa 😀 Melkein. Talvella pyöräillessäni päässäni soi Tom Jones, mutta nyt kesäauringossa FM Attackin Stranger ynnä muita synthwavekappaleita.

Biisi on teille, joille porukka tulee kertomaan, että pitäisi mennä naimisiin ja hankkia lapsia – se ainoa ”oikea” tapa olla nainen yhteiskunnan silmissä. Kappaleen melodia vie minut jonnekin kauas ja pistää lihakseni avaamaan lukkiutuneita niveliä kehostani. Synthwave vei miehen mennessään muutama vuosi sitten, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Hmm. Mikähän tämä kumma tunne rinnassani oikein on? Olenko oikeasti tyytyväinen elämääni tällä hetkellä? Koronaviruksestakin huolimatta? Taidanpa olla… :)