Isyyden vahvistaminen (ja asiaa avioliitosta)
Minä ja Mies emme ole virallisesti naimisissa. Meillä on itseasiassa ollut pieni hääseremonia, mutta emme vieneet siinä allekirjoitettuja papereita maistraattiin. Ajattelimme, että hoidamme ns. ”laillisen puolen” sitten joskus, kun siltä tuntuu. Ehkä menemme kahdestaan maistraattiin tai mielummin hoidamme asian jossain reissussa ja toimitamme ne paperit sitten sinne maistraattiin.
Tilanne on hieman hassu, enkä yleensä tuntemattomammille jaksa sitä kauheasti selitellä. Saatan sanoa esim. sanoa, että olemme kihloissa, koska en yksinkertaisesti jaksa toistella ja selitellä samoja asioita. Tutut tottakai tietävät mikä tilanne on. Olimme muuttamassa yhteen seurusteltuamme hieman vajaan vuoden. Yksi päivä mies kysyi miltä minusta tuntuisi, jos menisimme naimisiin (taas: ei siellä maistraatissa). Keskustelimme siitä, mitä se käytännössä ja tunnetasolla tarkottaisi. Suomen lain edessä olisimme silti avopuolisoita. Asialla oli miehelle merkitystä. Luulen, että suurin vaikuttava tekijä on hänen äitinsä. Mies rakastaa ja arvostaa äitiään ja äidillä on tässä asiassa meikäläisittäin katsottuna konservatiiviset arvot. Mies taisi haluta tehdä asiat tällä kertaa kunnolla ja ”oikein”, jotta voi perheelleenkin sanoa, että tämä kerta on erilainen.
Toinen puoli asiasta on tunnetaso. Meillä on kummallakin enemmän tai vähemmän vaikea suhdehistoria ja alkuun oli vaikeuksia luottaa toiseen, tai ehkä lähinnä siihen, että toinen tulee olemaan siinä, että pysymme yhdessä. Olimme käyneet läpi jonkinsorttisen kriisin ja totesimme, että kyllä tässä nyt aiotaan ihan oikeasti yhdessä olla. Sitouduimme toisiimme ja lupasimme olla yhdessä, emme Suomen lain vaan toistemme, seremonian toimittajan ja muutaman todistajan edessä. Koemme olevamme naimisissa ja esimerkiksi englanniksi käytämme termejä wife ja husband. Mies taitaa välillä unohtaa, että laillisesti emme ole naimisissa, koska hänelle merkityksellisillä mittareilla mitattuna olemme.
Tilanne on kuitenkin se, että lain edessä emme ole naimisissa. Olen aiemmin ajatellut, että haluan olla naimisissa, kun/jos saan lapsen. (Olen myös haaveillut prinsessahäistä yms. Kun ikää on tullut lisää, ovat haaveet muuttuneet.) En kuitenkaan halunnut mennä naimisiin raskaana ollessani, koska haluan olla varma, että Mies haluaa mennä naimisiin kanssani, koska haluaa mennä naimisiin kanssani, ei koska olen raskaana. Mikä on hieman hassua, ottaen huomioon, että tyyppi on jo ”kosinut” ja kokee meidän olevan naimisissa. No joka tapauksessa, tämä jääköön vielä hamaan tulevaisuuteen. Täytyy selvittää, mitä vaikutuksia/etuja tästä olisi lapselle tai meille. Periaatteessa merkityksetön juttu, mutta sellainen joka minulle ihme kyllä merkkaisi on tuo sukunimiasia. Minusta olisi kiva, että meillä kaikilla (mutta etenkin minulla ja lapsellani) olisi sama sukunimi.
Tästä päästään vihdoin asiaan eli isyyden vahvistamiseen/tunnustamiseen. Koska emme ole virallisesti naimisissa ei Miestä voitu vain merkitä lapsen isäksi. Tässä kuten niin monissa muissakin asioissa lainsäädäntö laahaa pahasti perässä. Muutoksia tapahtuu, mutta käsittämättömän hitaasti. Luodakseen laillisesti sitovan suhteen lapseensa, miehen piti siis tunnustaa isyytensä. Varasimme ajan lastenvalvojalle ja pyysimme mukaan ranskankielisen tulkin. Mies puhuu kyllä englantia, muttei läheskään natiivin tasoisesti ja halusimme, että tällaisissa asioissa hän ymmärtäisi täysin, mitkä vaikutukset: oikeudet ja velvollisuudet ovat, kun laittaa nimensä papereihin.
Eilen siis kärräsimme Bébén Krunikkaan, ahtauduimme vaunuinemme hissiin ja odottelimme muiden vanhempien kanssa aulassa hieman jännillä fiiliksillä. Otin vauvasta pari kuvaa muistoksi: tässä nyt hankitaan sinulle virallisesti isä. Huoneeseen päästyämme bébé ilmoitti olevansa nälkäinen, joten minä istuin lähes koko käynnin tissi esillä. Toimi loistavasti icebreakerinä.
Homma oli simppeli. Lastenvalvoja kertoi meille miten prosessi käytännössä etenisi ja mitä se tarkoittaa. Näin luodaan laillisesti sitova suhde isän ja lapsen välille. Lapselle voi antaa isän sukunimen. Lapsi voi periä isänsä ja isän puoleista sukua sekä päinvastoin. Lapsella on laillinen oikeus tavata isäänsä (ja luullakseni päinvastoin). Myös isästä tulee elatusvelvollinen. Isän menehtyessä lapsi on oikeutettu eläkkeeseen yms. Tässä varmaan ne olennaisimmat. Kyseltiin olemmeko olleet sukupuoliyhteydessä raskautumisen aikaan, voiko joku muu mies tulla kyseeseen ja haluammeko dna-testi. Hieman hymähdellen totesimme, ettei tarvitse. Allekirjoitimme paperit. Lastenvalvoja toimittaa ne maistraattiin, josta tulee meille ilmoitus muutaman viikon kuluttua, kun asia on kunnossa. Sen jälkeen voimme vihdoin nimetä pikkumiehen. Hän saa siis isänsä sukunimen.
Isyyden vahvistamisen lisäksi kirjoitimme sopimuksen lapsen yhteishuollosta. Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen huoltaja on automaattisesti vain äiti ellei lastenvalvojan vastaanotolla virallisesti toisin sovita. Meidän elämäämme tämä ei ihan hirveästi käytännössä vaikuta, koska elämme yhdessä perheenä. Tärkeimmät seikat ovat: se että Mies saa tietoja lapsesta viranomaisilta tai esim. liittyen lapsen terveyteen sekä se, että tiettyihin lasta koskeviin päätöksiin tarvitaan kummankin vanhemman suostumus. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi passin hakeminen, pankkitilin avaaminen, päätökset koskien lapsen terveyttä, päiväkoti- ja koulupaikat sekä ajokortin ajaminen(!?).
Tässä vaiheessa bébé oli ruokaillut ja äiti saanut tissin piiloon. Pieni aiheutti ihastusta ja keräsi kehuja. Tyytyväisen vanhemmat keräsivät omaisuutensa ja ahtautuivat taas vauvan ja kärryjen kanssa hissiin. Vauva ilmeisesti helpottui saatuaan isän niin, että antoi vanhempiensa nukkua. Eilen pieni nukahti jo puolilta öin, kun edelliset kolme vai neljä yötä hän on kitissyt aamukolmeen. Nyt poika on nukkunut jo kymmenen tuntia kahdella lyhyellä heräämisellä. Äiti on syönyt aamupalan, juonut kahvia ja kirjoittanut maratonpostauksen. Taidan mennä tuijottelemaan vauvaa, kai se kohta jo herää?