Hengissä vielä
Olen kolmena päivänä koittanut kirjoittaa, tuloksena kolme riviä tekstiä. Bébé on pitänyt minut lievästi sanottuna kiireisenä. Mies oli pari viikkoa reissussa, mikä tarkoitti sitä, että minä jäin kotiin kahden vajaa kaksikuisen vauvamme kanssa. Hieman hirvitti ennakkoon, koska väsymys oli aikamoinen jo ennen miehen lähtöä. Pari ensimmäistä yötä olivat aika hankalia, sitten tapahtui jotain kummallista. Vauva alkoi nukkua öisin 5-7 tuntia heräämättä – joka yö. Hän nukahti yhdentoista ja yhden välillä ja nukkui viiteen-seitemään. Sitten syötiiin, vaihdettiin vaippa ja bébé nukahti yleensä vielä uudelleen, jotta äitinsä sai syödä aamiaista. Jaksoin näiden helppojen öiden ansiosta melko hyvin, mutta päivät tuntuivat kyllä pitkiltä. Aiemmin päivisin paljon nukkunut vauva olikin lähes koko päivän hereillä. Hän saattoi nukkua parin tunnin päikkärit, mutta joka päivä ei edes niitä. Kelit olivat kurjia, joten edes vaunulenkit eivät houkuttaneet. Parhaimpana päivänä vauva oli käytännössä hereillä 17 tuntia kitisten. Hän nukahti tissille, mutta havahtui lähes samoin tein tai viimeistään, kun koitin nostaa hänet sylistä pois. Itkin miehelle puhelimessa.
Sitten tuli aurinko. Ihana aurinko ja lämpö. Lenkkeilimme päivittäin kärryjen kanssa ja vauvakin nukkui päikkärit vaunuissa. Kotona minä en saanut tehtyä juuri mitään. Olin ajatellut, että ehtiihän sitä, kun vauva nukkuu. Mutta mitä tehdään, jollei se nukukaan? Tärkeysjärjestys meni suunnilleen näin: vessa, vesilasi, jotain purtavaa (leipää/suklaata), pese tuttipullot (joiden kanssa joudun pelaamaan, kun annan pojalle Cuplatonia vatsavaivoihin), vaippapyykin pesu/ripustus/vaippojen valmiiksi laittaminen, suihku. Seuraavaksi olisi tullut esim. ruoanlaitto itselle, tiskaaminen, siivoaminen jne, mutta niihin asti en ehtinyt. Elimme kuin pellossa, koska kitisevä vauva ei viihtynyt yksinään muutamaa minuuttia kauempaa ja minä taas en halunnut antaa hänen huutaa yksinään yhtään enempää kuin oli pakko.
Emme sentään istuneet neljän seinän sisällä kahta viikkoa, vaan kävimme myös ihmisten ilmoilla. Morning Gloryn ihana Annika järjesti brunssin mammabloggareille ravintola Sunnissa ja minä onnekas sain kutsun myös, vaikka blogistani puuttui sähköpostiosoite (tilanne on nyt korjattu). Tästä piti tulla oma postauksensa niinkuin monesta muustakin jutusta, mutta sattuneesta syystä kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, joten puran nyt kaiken kerralla tähän epäselvään maratonpostaukseen. Mutta siis: nousin aikaisin aamulla ajatellen, että poika nukahtaa vielä ja saan käydä suihkussa ja laittaa itseni valmiiksi rauhassa. Turha toivo. Bébéhän ei nukkunut. Kiikutin pojan sitterissä kylppäriin suihkun ajaksi. Klovni-soittorasia soitti ja äiti huuteli suihkuverhon takaa. Muutenkin laittautuminen oli lievästi sanottuna haasteellista, mutta sain kuin sainkin hieman meikkiä naamaan, vaikka muuten menikin vähän niin ja näin.
Bébé nukahti vaunuihin matkalla ja heräsi sopivasti, kun olimme Sunnin ulkopuolella. Sen sijaan, että vauva olisi nukkunut kiltisti vaunuissaan äidin nauttiessa herkullisesta brunssista ja mahtavasta seurasta, äiti kaivoi tissin esiin heti kärkeen, söi yhdellä kädellä vauva sylissään mm. kasaten ihanan foccacia-leivän päälle kaiken mahdollisen pöydästä haalimansa ja antaen vauvan lähellä istujien syliin siksi aikaa, kun haki itse ruokaa. Tuskan hiki oli päällä niin äidillä kuin lapsella, mutta siitä huolimatta: vitsit, että oli kivaa! Aivan uskomattoman mahtavia tyyppejä! Osan tunnistin heidän blogeistaan, osa taas oli uusia tuttavuuksia (tai uusia kasvoja). Siinä kyynelet silmissä nauraessa muisti olevansa ihminen. Viime aikoina olen ollut lähinnä vain äiti. Ja niinhän se alkuun, pienen vauvan kanssa meneekin. Bébé oli kuitenkin tuolloin vasta kuusi viikkoa vanha. Oli kuitenkin virkistävää muistaa olevansa muutakin. Vaikka äitiys on tällä hetkellä tärkeintä ja päällimmäisenä, on ihana havatua muistamaan, että olen silti minä. Vaikkakin minä imettämässä ja hyssyttämässä vauvaa brunssilla. Kiitos vielä ihanille naisille ja ennen kaikkea Annikalle. Oli superhauskaa! Toivottavasti saadaan aikaiseksi pian uudestaan ja minut huolitaan taas mukaan – ehkä jopa ilman vauvaa.
Brunssin ja lenkkeilyn lisäksi kävimme mm. 3-vuotissynttäreillä, moikkaamassa työkavereitani sekä naapuritalossa nauttimassa simaa ja munkkeja. Miehen kaveri avopuolisoineen asuu tosiaan viereisessä talossa ja heillä on myös vauva. Poika on aivan ihana, noin kolme kuukautta omaamme vanhempi, bébén tuleva leikkikaveri. Hänen äitinsä laittoi Vapun aattona viestiä ja kysyi haluammeko tulla illalla käymään. Olimme olleet liikenteessä koko päivän, mutta pakkasin bébén takaisin kantokassiin ja suuntasin naapuriin. Ja onneksi suuntasin. Ilta oli tosi kiva ja kului hujauksessa vauvoja ihastellessa. Poika tosin teki kahdet jättikakat ensimmäisen puolen tunnin aikana seka pissassi lattialle vaippaa vaihdettaessa. Näytti siis kaikki temppunsa heti alkuun.
Tällä viikolla meillä on sitten ollut useita ”juhlapäiviä”. Ensimmäisenä miehen kotiinpaluu. Olipa ihana nähdä tyyppiä kahden viikon tauon jälkeen. Enpä muista milloin kaksi viikkoa olisi tuntunut noin pitkältä. Tavallisesti siinä ehtii juuri tulla ikävä, tällä kertaa meinasi tulla jo epätoivokin.
Seuraava juhlan aihe oli tämän blogin yksivuotispäivä, joka valitettavasti vauvakiireiden takia jäi noteeraamatta. Yritin, mutta turhaan. Paljon on vuoteen mahtunut. Kun aloitin kirjoittamisen, oli bébé vasta haaveissa. Ehdin kokea raskauden, synnytyksen ja nyt ollaan eletty jo pari kuukautta vauva-arkea. Huikea, ihana vuosi ja tänne tuntojeni purkaminen on tehnyt todella hyvää.
Seuraava juhlan aihe oli bébén kaksikuukautispäivä. Emme me oikeasti juhli näitä, mutta onhan se kiva noteerata ja seurata vauvan kasvamista. Käsittämätöntä, että pieni on ollut luonamme jo kaksi kuukautta. Aika on mennyt hirveää vauhtia. Ja poika on kasvanut vielä hirveämpää vauhtia. Ensi viikolla meillä on kaksikuutautisneuvola, jossa saamme kuulla kuinka paljon kaveri onkaan kasvanut.
Viikon viimeinen juhlan aihe on tänään: Äitienpäivä. Ensimmäinen äitienpäiväni. Sitä etukäteen miettiessäni herkistyin. Ei meillä varmaan mitenkään juhlita. Mies ja vauva nukkuvat, äiti juo kahviaan ja kirjoittaa. Ruokaa mies kyllä lupasi laittaa. Saa nähdä saanko aamiaisenkin. Ensimmäisestä onkin jo useampi tunti. Harrastan nykyään kahta aamiaista. Eka seitsemän hujakoilla ja toinen joskus yhdentoista pintaan, jos olen kotona. Emmeköhän me lähde porukalla lenkille, mutta muuten luulen, että mitään erityistä ohjelmaa ei ole. Eiköhän tuo äitienpäivä ole isompi juttu sitten, kun poikani on sen verran vanha, että ymmärtää sen päälle. (Tätä miettiessäni se itku viimeksi tuli.)
Nyt makkarista alkoi kuulua ääntelyä. Taidan mennä poikien viereen pötköttelemään ja nauttimaan hetken, ennen kuin juttelu muuttuu itkuksi. Toivottavasti pääsen pian kirjoittamaan taas. Ihanaa Äitienpäivää kaikille äideille!