Not my day

Äsken oli saanut postauksen about kirjoitettua ja sitten painoin jotain (?) näppäintä ja teksti katosi. Ärsyttävää! Aamu alkoi kuitenkin vielä huonommin. Tänään piti olla se aika Kättärillä. Meidän piti päästä ultraan ja saada kuulla onko vauvalla kaikki hyvin. Mies jäi aamuksi kotiin, jotta voimme mennä yhtä matkaa sairaalaan. Puoli tuntia ennen lähtöä pakkasin käsilaukkuani ja päätin ottaa mukaan Kättäriltä saamani kutsun, jos tarvitsisi tarkistaa osoitetta tai muuta. Vilkaisin kutsua ja siinä luki, että aika on 8.2.2016. Hetken pääni löi tyhjää ja sitten tajusin, että tänään ei kyllä voi olla 8. päivä, koska miehen synttärit ovat huomenna 2.2. Olin merkinnyt ajan kalenteriinikin tämän päivän kohdalle. Ilmeisesti olen perjantaina kutsun saadessani vaan innostunut, että ”Jee, maanantaina” tajuamatta mikä maanantai on kyseessä. Pregnancy brain?

Varovasti esitin asian miehelle, joka oli kovin ymmärtäväinen ja totesi, että sellaista sattuu. Minulle ei yleensä satu – miehelle toisinaan kyllä. Itse olisin todennäköisesti hermostunut, jos mies olisi sählännyt aikataulujen kanssa ja minä olisin jäänyt turhaan kotiin. Olin kovin pahoillani, mutta vielä enemmän harmitti, että joudumme odottamaan vielä viikon. Olin niin helpottunut, että pääsemme tänään ultraan, saamme nähdä vauvan ja kuulla onko kaikki hyvin. Nyt tämä piinaava odotus jatkuu. Äitini sanoi, että todennäköisesti se, että aika oli yli viikon päähän, tarkoittaa vain, että mitään hätää tai suurempaa huolta ei ole ja kyseessä on ennemminkin rutiininomainen tarkastus. Hän myös sanoi, että minun pitäisi olla rauhallisin mielin. Helpommin sanottu kuin tehty. Olen sen tyyppinen ihminen, että vatvon mielessäni minua vaivaavia asioita ja ne saattavat vaikeuttaa nukkumistakin. Muutama yö sitten esimerkiksi löysin itseni puoli viiden aikaan googlailemasta sf-mittoja raskausviikolla 35 vaikka olin vakaasti päättänyt, että googlailu loppuu. Millähän sitä saisi itsensä pidettyä rauhallisena vielä viikon?