Meillä on vauva-arki täydessä käynnissä. Bébé on muutaman päivän kuluttua kuuden viikon ikäinen. Näin pieni vauva on todella kiinni minussa. Hänen hereilläoloajastaan suurin osa menee syödessä ja sylitellessä. Toki papankin kanssa sylitellään ja papa vaihtaa vaippoja, on muutaman kerran myös syöttänyt pienelle pumpattua maitoa pullosta. Suurin osa pienen ajasta kuluu kuitenkin kanssani ja päivällä (tai illalla ennen yöunia) nukkuessaan poika kaipaa minut viereensä. Syötän hänet sängyssä ja yritän hänen nukahdettuaan livahtaa touhuamaan, mutta pikkuinen havahtuu yleensä muutamassa minuutissa. Jos taas jään hänen viereensä pötköttämään, hän nukkuu vaikka kuinka kauan, metelistäkin huolimatta.

Toisinaan syötän hänet sohvalla ja jos annan hänen sen jälkeen nukkua sylissäni joitain hetkiä, saattaa hänet saada kannettua sänkyynsä ilman, että hän havahtuu. Vielä ei ole päästy siihen, että laitetaan lapsi sänkyynsä nukahtamaan. Hän nukahtaa joko tissille tai syliin muuten, lähes joka kerta. Poikkeuksena tähän on vaunut, ulkona poika nukkuu selkeästi paremmin. Toisinaan hän nukahtaa heti ulos päästyään, toisinaan vaunujen hetken liikuttua. Olemme usein liikenteessä niin, että poika nukkuu vaunuissa. En ole vielä päässyt testaamaan hänen parvekkeelle nukuttamistaan, mutta eiköhän senkin pian ehdi ja sitten voisin tehdä hieman ehkä kotihommiakin.

Takaisin varsinaiseen aiheeseen: Läheisyys vauvan kanssa on ihanaa. Silti huomaan välillä kaipaavani omaa aikaa. Olisi kiva esimerkiksi kirjoittaa blogia, käydä suihkussa tai syödä rauhassa, ripustaa pyykkejä, laittaa ruokaa jne. Tällaiseen minulla ei ole aikaa yhtä paljon kuin ennen ja aikataulut sanelee poikani. En syö silloin, kun minulla on nälkä vaan silloin, kun vauvalla ei ole. Mies toi porrasjakkaran keittiöstä sohvan käsinojan viereen, jotta voin pitää siinä vesilasiani. Näin pystyn edes juomaan imettäessäni. Osasin toki valmistautua tähän, mutta kyllä se tuntuu hieman hassulta, kun on niin pitkään huolehtinut vain itsestään ja sanellut pitkälti omat aikataulunsa.

Oman ajan tarve on myös selvästi aiempaa vähäisempää. Ennen nautin ollessani toisinaan tuntikausia yksin kotona: lueskelin, kokkasin, katselin ohjelmiani yms. Nyt pitkä kuuma suihku tuntuu luksukselta, etenkin jos sen jälkeen sattuu vielä ehtimään esimerkiksi rasvata itsensä ja pukeutumaan rauhassa. Olo on kuin olisi kauneushoitolassa käynyt. Standardit ovat alentuneet. Miehen ollessa kotona ja pojan ollessa rauhallinen, saan toisinaan myös hetken itselleni, kun pojat chillaavat kahdestaan olkkarissa. Mies katselee telkkaria ja sylittelee pojan kanssa, toisinaan viihtyvät hieman pidempäänkin tai vauva saattaa nukahtaa. Tällöin katselen läppäriltä jotain ohjelmaani makkarissa, luen tai päivitän blogia – jos siis olen ehtinyt syömään ja käymään suihkussa.

Nämä eivät ole pitkiä pätkiä, mutta tekevät hyvää väsyneelle mammalle. Vauvan kanssa on ihanaa ja toisinaan kesken oman aikani päädyn istumaan miehen viereen sohvalle tuijottelemaan pikkuistani. Rehellisyyden nimissä täytyy silti sanoa, että vauvan kanssa on myös välillä raskasta. Minusta on ihana, kun mies tulee kotiin ja saan aikuista seuraa sekä hieman ehkä sitä omaa aikaa. Vielä kun oppisin käyttämään nuo hetket torkkumiseen. Uskon, että tämä on hyväksi myös vauvalle ja miehelle. Saavat yhteistä aikaa ja luoda omaa suhdettaan.

En voi olla miettimättä miten yksinhuoltajat jaksavat. Kyllähän sitä selviytyy vaikka mistä, kun on pakko, mutta nostan hattua jokaiselle, joka huolehtii yksin vauvasta ja mahdollisesti vielä vanhemmistakin lapsista. Olen todella onnellinen, että minulla on mies jakamassa vauva-arkea sekä ystäviä ja perhettä, joille voi aina tarvittaessa soittaa. Mies on pian lähdössä reissuun ja luulen, että pyydän ystäviä kylään useampanakin päivänä ja saatanpa hyödyntää nuo visiitit ottamalla kunnon suihkun, kun on joku katsomassa herääkö bébé.