Synnytyskertomus

Olin ajatellut kirjoittaa tästä vasta myöhemmin, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hoidan homman niin sanotusti pois alta nyt, kun synnytys on vielä joten kuten tuoreessa muistissa. (Ja bébé nukkuu. Edit. vei useammat unet.) Luvassa todellinen maratonpostaus, ei mikään kauhutarina, mutta ei myöskään helppo, kivuton muutaman tunnin synnytys. Osa kertomuksesta perustuu omiin kokemuksiini ja muistoihin, osa on luntattu sairaalasta saadusta synnytyskertomuksesta/hoitodokumentaatiosta, koska väsymyksestä ja kivusta johtuen muistikuvani eivät ole kaikista kirkkaimpia. Kyseessä synnytyskertomus eli ällövaroitus.

Homma lähti käyntiin pe 4.3.2016 raskausviikolla 40+4. Olin päivällä hieman huonovointinen ja minulla oli ollut pientä päänsärkyä pari päivää. Vaikka ajattelin sen olevan epätodennäköistä, pre-eklampsian mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Ajattelin, että bébé ei kuitenkaan tule, joten mieluummin käyn läheisessä neuvolassa tekemässä liuskatestin ja mittaamassa verenpaineeni kuin lähden viikonloppuna päivystykseen oireiden ja huolen takia. Köpöttelin siis terveyskeskukseen. Ei proteiinia virtsassa. Verenpaine oli koholla, mutta muutaman kerran mitattuani se laski edellisten kertojen tasolle. Vastaanoton hoitaja oli sitä mieltä, että syytä huoleen ei ole. Ei kun takaisin kotiin. Illalla valmistauduin katsomaan The Voice of Finlandia. Mies oli vielä keskustassa näkemässä kavereitaan. Istuin sohvalla vähän vaille kahdeksan, kun tunsin kaksi hassua napsahdusta alavatsassa. Ihan pieniä tuntemuksia, mutta kiinnitin huomiota siihen, että ne selvästi eivät tuntuneet vauvan aikaansaannoksilta. Mietin, että olisikohan sikiökalvot napsuneet, mutta totesin, että ei kai nyt sentään. Pari minuuttia myöhemmin tuli tarve mennä kiireellä vessaan, jossa lapsivettä alkoikin lorotella. Alkuun sitä tuli ihan kunnolla lorisemalla ja jatkui sitten rauhallisempaan tahtiin, välillä lorahti enemmän. Hieman tilanteesta hämmentyneenä arvoin mitä tehdä. Tiesin, että minulla olisi 12 tuntia aikaa odotella synnytyksen käynnistymistä kotona. Supistuksia ei vielä ollut, joten en heti hälyttänyt miestäkään kotiin. Päätin mennä suihkuun. Halusin sheivata sääret ja pestä hiukset ennen synnytystä. Jälkikäteen tämä hieman huvitti.

Kun tulin suihkusta, mies tuli sopivasti kotiin. Kerroin hänelle missä mennään. Päätin mennä nukkumaan klo. 22.30, jotta saisin mahdollisimman paljon lepoa, jos sitä nyt synnyttämässä oltaisiin. Supistukset alkoivat, kun pääsin sänkyyn. Muistelin saamiani ohjeita, hain panadolin ja yritin nukkua. Supistuksia tuli silloin tällöin, sen verran usein että rupesin raskaussovelluksellani niitä kellottamaan. Niiden väli vaihteli viidestä minuutista viiteentoista. En saanut unta, varmaan jännitykseltäni. Parin tunnin päästä, kun mies tuli sänkyyn, supistukset alkoivat olla sen verran kivuliaita, että nousin ylös ja menin olohuoneeseen. Lämmittelin kaurapussia ja pitelin sitä alaselälläni, jossa supistukset siinä vaiheessa kivuliaimmin tuntuivat. Näin meni useampi tunti.

Noin klo. 03.15 soitin Kättärille ja kyselin toimintaohjeita. Tuossa vaiheessa supistuksia oli muistaakseni 5-8 minuutin välein. Sain ohjeeksi olla kotona niin pitkään kuin pystyn. Koitin kysyä supistusten väleista, milloin viimeistään pitäisi lähteä, mutta tähän kätilö ei suostunut vastaamaan. Toisti vain, että olet kotona niin pitkään kuin suinkin pystyt. Sitten soitat uudelleen. Lisäksi hän kertoi, että he olivat sillä hetkellä  ”absolutely täynnä”. Kuulemma myös Naistenklinikalla oli täyttä ja Jorvissa sulku. Eli jos lähtö tulisi pian, joutuisimme suuntaamaan kauemmas, esimerkiksi Hyvinkäälle, Lohjalle tai Porvooseen. En tiedä kuuliko hän hätääntymisen äänessäni vai mitä, mutta totesi lopuksi kuitenkin, että heillä on jo muutamia synnyttäneitä eli parin kolmen tunnin päästä tilaa saattaisi jo olla, mutta ehdottomasti täytyisi soittaa ennen kuin tulen ja että aamukahdeksalta viimeistään olisi tultava (tai mentävä sinne missä olisi tilaa), koska lapsivesien menosta olisi silloin kulunut 12 tuntia.

Puhelun jälkeen totesin, että se olisi nyt parempi sitten pärjätä kotona muutama tunti. Menin kuumaan suihkuun, jossa viihdyin puolisen tuntia. Suihku auttoi melko hyvin selkäkipuun ja kävin vähän väliä hörppäämässä kylmää vettä, etten tuuperru suihkuun. Suihkun jälkeen palasin kaurapussin kanssa sohvalle. Supistusten väli harveni hiukan, toisin sanoen niitä lähes vartin välejä oli useampia. Pari kertaa onnistuin torkahtamaan istualteni sohvalla, kunnes uusi supistus taas herätti minut. Aloin kipuilla sen verran, etten oikein enää pystynyt lepäillä sohvalla supistusten aikana, vaan olin jalkeilla ja heiluttelin lanteitani puolelta toiselle sohvan käsinojaan nojaillen. Olo alkoi olla kurja ja vihdoin kello tuli 06.15. Ekasta puhelusta oli kulunut kolme tuntia ja soitin uudestaan Kättärille. Minua neuvottiin ottamaan toinen panadol (jonka todnäk unohdin ottaa, mutta varma en ollut) syömään aamupalaa ja lähtemään pikkuhljaa liikkeelle. ”Ei kiirettä, kunhan kahdeksaksi tulette päivystykseen” – ei siis synnytysosastolle. Tein työtä käskettyä ja herättelin pikkuhiljaa miehen. Saimme ihanalta, lähes naapurissa asuvalta, ystävältäni kyydin.

Päivystyksessä minulta otettiin streptokokkikoe sekä lapsivesitesti, joista jälkimmäinen oli negatiivinen. Hoitaja oli yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Hän teki sisätutkimuksen ja totesi mielestään tuntevansa vauvan hiukset (!) ei kalvoja. Taisin olla noin 3cm auki. Sitten minut laitettiin käyrille, seurattiin supistuksia ja vauvan sykettä. Supistukset tulivat noin 5min välein. Streptokokki oli positiivinen. Minut siirrettiin ilmeisesti raskaana olevien osastolle, jossa aloin olla jo aika kipeä ja ennen kaikkea väsynyt. Koska en muistanut olinko ottanut panadolin vai en, en saanut kipulääkettä. Koitin mennä kuumaan suihkuun, mutta enää siitä ei ollut apua. Siitä tuli vain huono olo, joten palasin huoneeseeni. Hoitaja laittoi minulle antibioottitipan streptokokin takia ja koska aloin olla tosi kipeä, tulimme siihen tulokseen, että siirtyisin synnytyssaliin testaamaan ilokaasua.

Synnytyssaliin pääsin klo.11. Siellä tehtiin taas sisätutkimus. Olin auki n.3-4cm. Minulle laitettiin vyö mittaamaan supistuksia. Testasin ilokaasua muutamien supistusten ajan, mutta se ei tuntunut yhtään omalta. En huomannut siitä olevan mitään apua ja lisäksi siitä tuli hieman huolo olo. Jopa sängyn päädyssä olevan maskin haju myöhemmin päivällä hieman etoi. Voi olla, että jos olisin treenaillut pidempään ja osannut aloittaa kaasun hengittämisen aina hieman aiemmin, siitä olisi voinut olla enemmän iloa. Mielestäni homma oli myös jotenkin työlästä ja ärsyttävää. Maskia piti painaa melko kovaa kasvoja vasten sisäänhengityksen aikana, jotta kaasua tuli. Johan siinä kädet kipeytyvät minun synnytysvauhdillani. Lisäksi tarjottiin aqua-rakkuloita ja suihkua, joista kumpaakaan en halunnut. ​Hienosti äiti pärjää kipeiden supistusten kanssa.

Klo. 12.20 supistuksia oli 3min välein ja pyysin vahvempaa kivunlievitystä. Kohdunsuu oli 4-5cm auki. ​Äiti itkuinen kivusta ja väsymyksestä.​Ensin minulle meinattiin laittaa pelkkää kipulääkettä ​spinaalitilaan, ​mutta se ei muutamasta yrityksestä huolimatta onnistunut. Siinä makoiltiin tovi kyljellään, polvet koukussa vatsaa vasten, leuka rinnassa, selkä pyöreänä. Ei ihan helppoa sen mahan kanssa. Ihan helppoa ei myöskään ole pysyä aivan liikkumatta, kun supistaa. Loppujen lopuksi anestesialääkäri päätyi laittamaan epiduraalin klo. 12.55, vaikka alun perin olivat ajatelleet, ettei vielä ollut sen aika. Puudutus auttoi parissakymmenessä minuutissa. Vauvan päähän laitettiin jokin anturi(?) mittaamaan hänen sykettään.

Klo.13.17 kohdunsuu on 6cm auki. Epiduraalin avulla sain hieman levättyä, vaikka uni ei tullutkaan.

Klo. 15.40 8cm auki ja toinen annos epiduraalia.

Klo.17.25  ​Äiti kipeytynyt nopeasti. Kohdunsuu on täysin auki. Televisio antaa valheellisesti ymmärtää, että tässä vaiheessa päästään ponnistamaan, mutta ei. Vauva ei ollut laskeutunut vielä tarpeeksi. Olo oli epätoivoinen. Olin keskittynyt odottamaan sitä maagista 10cm:ä.

Klo. 17.35 Toinen lisäannos epiduraalia. Tämä auttoi hiukan selkä- ja vatsakipuihin, mutta tässä vaiheessa pahinta oli kivulias paineentunne, johon puudutus ei auttanut.

Klo. 19.30 Laitetaan pudendaalipuudutus. Sen laittaminen itsessään oli hirveää ja sattui, en ottaisi uudelleen. Tässä vaiheessa kätilöillä oli vuoron vaihto ja sain hauskan, rempseän kätilön ja mukavan kätilöopiskelijan. ​Keskustellaan tilanteesta ja ensisynnytyksen etenemisestä. Rohkaistaan hakeutumaan erilaisiin asentoihin. Lähtee wc-reissulle.​ Vessassa käyminen ei enää onnistunut. Itse luulin sen johtuvan paineen tunteesta, mutta kätilö epäili syyksi puudutusta. Mies poistui olohuoneeseen ja ihan hyvä niin, huoneessa oli riittävästi porukkaa ilmankin. Minulle tehtiin kertakatetrointi ja sain vielä jotain kipulääkettä, josta en huomannut olevan hyötyä. Harjoittelimme kätilöopiskeliijan kanssa ponnistamista ja ponnistusasentoja. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – ironista kyllä. Olin aivan loppu. Kerroin myös kätilölle ja opiskelijalle millainen asento ja sänky olisi mielestäni ponnistuksen kannalta paras.

Klo. 21.05 pääsin vihdoin ponnistamaan oltuani 10cm auki jo kolme ja puoli tuntia. Oktosiinista huolimatta supistukset olivat todella lyhyitä (n. 20sek), vaikka aiemmin päivällä (kuten myös koko edeltävän yön) ne olivat olleet hyvän mittaisia. Ilmeisesti lähes vuorokauden supistelu oli vaatinut veronsa. ​Synnyttäjällä jonkin verran ponnistamisen tarvetta. Ponnistaa upeasti työskennellen, ohjataan tarvittaessa. ​Minusta ei todellakaan tuntunut siltä, että työskentelen upeasti. Oma käytös kivun ja väsymyksen alla tuntui lapselliselta. Nolotti. Lyhyistä supituksista johtuen vauva eteni melko hitaasti. Väliliha puudutettiin varmuuden vuoksi. Hitaasta etenemisestä johtuen – ymmärtääkseni – vauvan syke alkoi laskea. Lääkäri kävi katsomassa ja sanoi, että ponnistan hyvin, joten odotetaan vielä. Hetken kuluttua kuitenkin tehtiin vauvan sykkeiden takia päätös ottaa imukuppi avuksi, jotta vauva saataisiin tarpeeksi nopeasti ulos. Minulle tehtiin episiotomia, jota ei onneksi minulle etukäteen kerrottu, vaikka taisin kyllä tajuta mitä tapahtuu ja tunsin, että verta alkoi vuotaa. Vauvan pää syntyi imuvedon avulla yhdellä supistuksella. Kun on puoli tuntia keskittynyt ponnistamaan niin perkeleesti, hämmentyy hiukan, kun yhtäkkiä käsketäänkin olla ponnistamatta ja puhaltaa. Hädin tuskin ymmärsin, että puhuivat minulle. En muista puhalsinko. Seuraavalla supistuksella syntyi vauvan vartalo. Nostetaan jäntevä ja huuteleva poika äidin vatsalle.

​Hetken kuluttua sain vauvan ihokontaktiin yöpaidan alle. Joku kävi kertomassa miehelle. Pyysin, että miestä varoitetaan verestä ym., että hän voi halutessaan tulla vasta, kun pahimmat sotkut on siistitty. Jälkeiset syntyivät, ei tuntunut missään. Todettiin, että episiotomian lisäksi olin revennyt sen verran pahasti, että minut täytyisi viedä leikkaussaliin tikattavaksi. Mies tuli huoneeseen ja vauva annettiin hänelle. Sanoin, että minun täytyy käydä vähän tikattavana ja minut kärrättiin pois.

Leikkaussalissa minua siirreltiin, aseteltiin, peiteltiin, kysymyksiä kyseltiin ja joku sanoi, että saan nukkua jos nukuttaa. Puudute laitettiin epiduraalikatetrini kautta. Testattiin, että toimii. Muussa tapauksessa minut olisi pitänyt nukuttaa. Väsytti ihan järjettömän paljon. Muistan miettineeni, että ompelevatkohan ne jo vai tutkivatko vasta paikkoja. Muistan, että tunsin lankaa kiristettävän kaksi kertaa. Taisivat todellisuudessa kuitenkin kiristää hieman useammankin tikin. Sitten joku tuli kysymään olenko hereillä. Nyt oli kuulemma valmista. Olin myös saanut morfiinia. Pyydettiin nostamaan polvia ja minähän nostin, ilmeisesti vähempikin olisi riittänyt.

Seuraavaksi minut kärrättiin heräämöön, jossa polvieni nousemista taas kehuttiin. Sain pahoinvointilääkettä, mutta en vettä vaikka janotti hirveästi. Sain myös tukisukat veritulppariskin minimoimiseksi – niitä tuli kuulemma pitää koko sairaala-aika. Sykkeeni oli verenhukan takia korkealla ja jouduin odottelemaan heräämössä vaikka muuten minut olisi kuulemma voinut jo viedä osastolle. Olisin vain halunnut miehen ja vauvan luo. Mietin pidetäänköhän miestä ajantasalla. Lopulta nesteytyksen ym. jälkeen sykkeeni laski ja pääsin osastolle. Matkalla hoitaja kertoi, että miehen oli pitänyt lähteä kotiin, koska hänelle ei ollut vuodepaikkaa eikä tiedetty koska pääsen heräämöstä. Perhehuoneita ei täyden sairaalan takia ollut tarjolla, emme olleet kyllä sellaista kyselleetkään. Huolissani kysyin missä vauva on. ”Kansliassa.” Hoitaja kärräsi sänkyni tyhjään huoneeseen ja haki vauvan. Sitten kyselin hölmönä tavaroideni perään. Hoitaja nouti ne samasta osoitteesta. Liekö mies pakannut tavarani synnytyssalista, ainakin huulirasva puuttui, kun olisin kipeästi kaivannut.

Kello oli lähes puoli kaksi yöllä. Olin viimeisimmän puudutuksen jäljiltä kiinni katetrissa ja sängyssä. Hoitaja antoi puhelimeni laukustani, jotta sain soitettua miehelle. Tämä oli päässyt taksilla kotiin ja oli juuri menossa nukkumaan. Sain vauvan viereeni ja yritin syöttää häntä, lähes koko yön.

Kommentit (8)
  1. Olipas mielenkiintoista lukea ja varsinkin kun oma synnytys vielä edessä, niin ahmin näitä muiden synnytyskertomuksia 😀 Ja samaa mietin kuin Antisankari, että karua, että mies joutunut heti lähtemään kotiin. Täytyykö perhehuonetta aina erikseen toivoa? Varmaan tietysti erilaisia käytäntöjä sairaalasta riippuen. 

    1. Täällä ainakin täytyy tosiaan erikseen toivoa ja, jos niitä on vapaana, niin sellaisen saa. Nyt meille sanottiin jo synnytyssalissa, että niitä ei ole, kun on niin täyttä.

      Päiväsaikaan mies olisi tietysti saanut jäädä osastolle. Olisikohan puolisolle ja vauvan mahdollisille sisaruksille vierailuajat olleet 8.30-20.30. Mutta noin yöllä mies oli tosiaan jäänyt vauvan kanssa synnytyssaliin joksikin aikaa, mutta osastolta olivat sitten lähettäneet kotiin.

  2. Antisankari
    15.3.2016, 12:41

    Vau… Melkoinen maraton! Hatunnosto sille. Kiva, että jaksoit kirjottaa tän ylös, oli tosi kiva lukea. 🙂

     

    Tosta lopusta vielä, että musta on jotenkin niin raadollista, että isät ajetaan sieltä yöksi pois. 🙁 Sekä heille itelleen mutta jotenkin myös mua stressaa siinä sairaala-ajassa se, kun joutuu olemaan yksin siellä sen mukulan kanssa (ja vieraiden ihmisten huonetoverina).

    1. Kiva, että jaksoit lukea 🙂

      Mun mielestä huoneet voisivat nykyään olla kaikki yhden hengen huoneita, jossa isä voisi myös yöpyä niin halutessaan. Ajattelin kirjoittaa erikseen sairaalassa olosta ja siinä tulee aihetta myös puitua 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *