Synnytyssairaalasta kotiutuminen

Palaan vielä hetkeksi ajassa taakse päin ja koitan saattaa kunnialla loppuun synnytyssaagani.

Kotiuduimme sairaalasta bébén ollessa vajaan kahden vuorokauden ikäinen, koska äitiä väsytti. Lääkäri totesi vauvaa tarkastaessaan, että on tietysti hieman aikaista, mutta kun on näin hyvä ja jäntevä vauva, niin mitään ongelmaa kotiutumisen suhteen ei ole. Hyvä vauva? Hyvä vauva! Kuinka kummallinen adjektiivi. Millainen on hyvä vauva? Entä huono? Sanotaanko joillekin sitten, että ”ei, te ette kyllä voi vielä kotiutua kun on näin huono vauva/ei ole tarpeeksi hyvä vauva”? Toki olen iloinen, että vauvani on hyvä, mutta hieman jouduin hämmästelemään tuota ilmaisua.

Ystäväni haki meidät koko porukan kimpsuinemme ja kampsuinemme sairaalasta ja tuli vielä kylään hetkeksi. Lisäksi pari muutakin ystävää tuli ihastelemaan pientä. Aluksi oli kivaa, mutta sitten tajusin, että vauva ei ole syönyt kolmeen tuntiin ja painon laskun takia syödä pitäisi vähintäänkin kolmen tunnin välein. Ensin yritimme porukalla herätellä vauvaa, mutta kun se ei onnistunut ahdistuin, aloin panikoimaan ja heitin koko porukan pihalle. Siinä sitten itkua vääntäen yritin ruokkia lastani, joka halusi vain nukkua.

Ensimmäinen yö kotona noudatteli samaa kaavaa kuin yöt sairaalassa (ja seuraavat yöt kotona). Bébé heräili syömään tai vaatimaan vaipanvaihtoa vähän väliä, itkeskeli, turhautui, äiti turhautui ja todennäköisesti myös hieman itkeskeli. Maito ei ollut vielä noussut ja lapsi ei tullut kylläiseksi, joten imetyksen ja vaippashown lisäksi pelasin korvikkeen ja lääkeruiskujen kanssa. (Tästä tarkemmin omassa postauksessaan.) Lisäksi tikattu takalistoni alkoi todella kipeytyä, joten istumisen lisäksi käveleminen alkoi olla hankalaa. Kaiken huipuksi molemmat ranteeni olivat todella kipeät. Tämä vaivasi jo raskausaikana, mutta nyt vauvan nostelu pahensi sitä.

Toisena kotonaolopäivänä meidän piti lähteä Kättärille näytille. Yritin istua autossa puolimakaavassa asennossa toisen lonkan päällä ja parinkymmenen minuutin matka tuntui pitkältä. Kättärillä meillä oli aika POVA:lle (polikliininen vastaanotto?), jossa kätilö punnitsi pikkuisen ja tarkasti kuulon. Lisäksi hän kyseli miten olemme pärjänneet ja opasti minua imuotteen ja muutenkin imetyksen kanssa. Joudun imettämään istualteni, mikä oli todella kivuliasta. Sain kuitenkin valtavasti apua tästä. Minua neuvottiin ottamaan rintakumi käyttöön, koska maidonnoususta johtuen rintani olivat todella pinkeät. Siitä imuotteen saaminen oli kuulemma ”kuin jalkapalloa yrittäisi haukata”. Sainkin imetettyä vauvaa menestyksekkäästi kummastakin rinnasta ja olo oli todella helpottunut. POVA:n jälkeen menimme labraan, jossa bébéltä otettiin verikoe vapaaehtoista perinnöllisten aineenvaihduntasairauksien seulaa varten. Pieni ei ollut moksiskaan, kun kantapäästä otettiin verikoe. Sen sijaan odotushuoneessa ulkovaatteiden pukeminen aiheutti valtavan kiukun.

Olin onnistunut vihdoin löytämään Tori.fi:stä käytettynä Muuramen lipastomme päälle tarkoitetun Muuramen hoitotason ja vielä samasta kaupungista ja todella edullisesti. Lähdimme ystäväni kanssa muutama tunti Kättärikäynnin jälkeen tuota noutamaan. Syötin vauvan juuri ennen lähtöä, ohjeistin miehelle miten olen korviketta tarvittaessa antanut ja ei kun ulos ovesta. Vähän oli hassu fiilis jättää vauva kotiin, mutta luotin täysin mieheen ja hänen kykyynsä hoitaa lasta, itseasiassa enemmän kuin omaan kykyyni. Reissussa meni vajaa tunti ja mies oli ruokkinut vauvan kertaalleen ja antoi minulle syötettäväksi, kun tulimme kotiin. Kaikki oli mennyt hyvin enkä suoraan sanoen ymmärrä miksei olisi mennyt. Olin ylpeä itsestäni, että pystyin jättämään vauvan isänsä kanssa. Olin jo raskausaikana päättänyt, etten ole yksi niistä hysteerisistä (anteeksi!) äideistä, jotka eivät anna isän hoitaa lastaan ja jotka eivät luota siihen, että isä pärjäisi ja osaisi samat jutut kuin äitikin (miinus imetys). Tulen tottakai luonnostani ja mielelläni olemaan todella kiinni pikkuisessa, mutta haluan aika-ajoin ottaa pieniä irtiottoja, jotta ei mene yli. Olen kuullut tapauksista, joissa äiti ei voi antaa lastaan kenenkään hoidettavaksi (edes isän) eikä meinaa esim. pystyä päästämään lasta omaan sänkyyn saatika omaan huoneeseen nukkumaan oman eroahdistuksensa takia. Jos lapsi joutuu oikein pyytämään, että enkö saisi nukkua omassa huoneessa jo, on minusta vanhemmalla peiliin katsomisen paikka. Toivoisin, että lapsellani on elämässään useita turvallisia aikuisia, jotka osaavat ja pystyvät tarvittaessa ja lapsen kasvaessa hänestä huolehtimaan niin, että kaikilla osapuolilla on turvallinen olo. Ja toivon, että lastani pystyvät lohduttamaan ja turvaa antamaan muutkin kuin vain minä. Huh, tulipa vuodatus! Saatiin siis hoitotaso.

Hoitotasoreissun jälkeisenä päivänä tikattu alakertani alkoi kipeytyä entisestään ja vuotaa taas reippaammin verta. Vuoto oli jo aiemmin vähentynyt ja muuttanut muotoaan vähemmän veriseksi, mutta useampi istuskelu yhden päivän aikana taisi olla liikaa ja paikat turposivat ja alkoivat vuotaa uudelleen. Muutamia päiviä olin todella kipeä ja käytännössä vuodepotilaana. Vessassa käynti oli tuskaa ja muu istuskelu ei tullut edes kyseeseen. Mies kävi öisin vaihtamassa vauvan vaipat ja toi hänet sitten minulle ruokittavaksi. Mies myös teki ruoat ja tarjoili minulle, tiskasi ja hoiti kodin. Hän kantoi kaupasta minulle hedelmiä ja piti huolta, että söin viinirypäleitä, joita hän minulle varta vasten oli hankkinut, koska oli kuullut, että ne (syystä jota en enää muista) olisivat minulle erityisen hyväksi. Hän oli ihan uskomattoman ihana hoivaaja minulle sen lisäksi, että hän oli ihana vauvan kanssa. Olin todella kiitollinen ja mietin, miten olisin selvinnyt ilman häntä. Päivittelin yksinhuoltajien kovia kohtaloita ja kiittelin ja kehuin miestä, joka totesi että se nyt oli itsestään selvää ja niin kunnolliset, inhimilliset ihmiset toimivat. Tottahan se on, mutta täytyy silti sanoa, että arvostin. Ihana rakas!

Vauvan kanssa meininki jatkui samanlaisena. Pieni halusi nukkua päivisin ja valvoa öisin. Vanhempansa olivat (ja ovat edelleen) hätää kärsimässä. Niin kai se alkuun usein on ennen kuin hän toivottavasti oppii jonkinlaisen rytmin muutaman kuukauden ikäisenä. Tähän en kiitos kaipaa tarinoita lapsista, jotka eivät kaksivuotiaanakaan ole nukkunut yhtään kokonaista yötä. Ymmärrän, että sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta tällä hetkellä mieluummin huijaan itseäni. Koska nyt väsyttää ja on helpompi ajatella, että ihan pian helpottaa.

Kommentit (4)
  1. Antisankari
    2.4.2016, 11:43

    Kuulostaapa teidän parisuhde ihanalta. 🙂

    1. Voi kiitos, onhan meillä hetkemme <3 Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, ettei elo aina ole yhtä ruusuista, kuten ei kai kenelläkään, mutta nyt mies kyllä tosiaan näytti parastaan ja parhaalla mahdollisella hetkellä 🙂

  2. Huh, kuulostaa siltä et tavallaan sain olla tyytyväinen et sektion takia pidettiin vähän pitempään sairaalassa… Vaikka vauvan puolesta oltaisiin päästy aiemminkin, vaikka sitä maitoa ei tosiaan tullut.

    1. 🙂 Puolensa varmaan kummassakin vaihtoehdossa. Monella tapaa sairaalassa olisi varmasti ollut helpompaa olla se päivä tai pari pidempään, mutta unen ja levon kannalta koin, että kotona oli parempi. Vaikka sitä unta ei ihan hirveästi ole täälläkään tullut 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *