as the winter winds litter London with lonely hearts

toissayönä bussi ajoi lentokentän kautta ja aloin miettiä berliiniä ja amsterdamia ja sitä miten onnekas olenkaan. 

oli sairas, väkivaltainen, kaunis syksy ja se iskeytyi suoraan vasten mun kasvoja ja kehoa. oon itkenyt ja romahtanut eteisen lattialle, tuntenut niin kirkasta yksinäisyyttä ja sitten taas kerännyt itseni, noussut siitä ja nauranut kaikelle. oon juonut aivan liikaa kahvia ja ollut uneton ja sitten toisaalta nukkunut sikeämmin, syvemmin ja helpottavammin kuin aikoihin. oon ollut ihan käsittämättömän onnellinen. ja sitä kahvia on tosiaan tullut juotua. 

tää vuodenaika on kummallinen. jotakin syksyn lopun ja talven alun välissä, kun lumi on vasta aavistus ja huoneet täynnä valkoista valoa joka suodattuu huurteisen ilman läpi, ja ihmiset vetää kaulukset ylös ja kiiruhtaa tuulen vihmoessa koteihinsa lämmittämään kohmeisia raajojaan, itseään, toisiaan. pian puut ovat alastomia ja puistot pimeitä ja sataa säälittävä ensilumi ja toiset nukahtavat heti ja minä en koskaan. tänä talvena en halua olla niin toivoton kaiken suhteen. pidän huolta minusta (ja meistä). 

sunnuntaina heräsin helsingistä, kun sade valui ikkunaa pitkin ja vesi kohisi ja virtasi autoteillä. olin puhunut ja kuunnellut pitkälle yöhön ja nukahtanut valkoisten lakanoiden väliin väsyneenä ja onnellisena ja varmana siitä että rakkaus riittää kyllä. kirjoitin koko päivän ja join taas kahvia (liikaa). ahdistus yritti hiipiä ovista sisään ja portaista ylös ja rinnasta sydämeen mutta minä kirjoitin sen pois. 

sitten tuli pitkät ja hitaat keskustelut, punavuoren värikkäät talot ja ihan käsittämätön ilo siitä että nyt tiedän mitä ystävyys tosiaan tarkoittaa. me luimme kirjoja yhdessä, söimme lounaamme yhdessä, istuimme metroissa ja busseissa ja kahviloissa yhdessä, olimme niin yhdessä kuin kaksi erillistä ihmistä voi olla. ystävyys on olla juuri sillä tavalla, syvästi ymmärretty. 

puhuimme hemingwaysta ja waltarista. kalliossa istuimme thai-ravintolassa, lämpimässä, kun lumihahtuvat alkoivat putoilla harmaalta taivaalta. astuimme ulos ja kiedoimme takit tiukemmin ylle ja huivit pään ympärille, mutta pitkäsiltaa ylittäessä tuntui silti kuin tuuli repäisisi jalat maasta ja lennättäisi minut yli mustien vesien, pakkasten kuivattamien käppyräisten puiden, yli lokkien ja yli kauniiden kiireisien ihmisten. 

silti oli lämmin ja hyvä olla. sydän oli hellä kaikkea vastaantulevaa kohtaan.