elämä oli epätasaisesti valoisa

ajattelen kirkkaammin kuin aikoihin

johtuuko se 

valosta, vai vihdoinkin kohdilleen

osuneesta lääkityksestä

vai siitä että olen rakastunut ja

nähnyt kuohuttavia unia

vai siitä että tänä aamuna huomasin

puhuttelevani itseäni lempeästi

minun keholleni on

näiden kuukausien aikana tullut tutuksi 

se yllättävä polte

kuin haluaisi paeta tai luovuttaa

rintalastan ympärillä

nyt on kuitenkin uusia tunteita

syvällä vatsanpohjassa varmuus

siitä että haluan jäädä tähän

kuin keinuisi pihakoivussa

minä pidän kyllä itsestäni huolen

täällä minä päivystän ja odotan

sinua luokseni tai ohikulkevaksi

sanat valuvat taas minuun ja minusta

ulos

olen kaivannut tätä

selkeää maailmaa

ja yhtä suurella todennäköisyydellä

kuin jokin romahtaa

jokin myös korjaantuu

tai lakkaa merkitsemästä

niin satuttavan paljon

*

jossakin epämääräisessä häpeän ja itseinhon vyörytyksessä sitten poistin vanhoja tekstejä ja melkein hävitin itseni koko internetin maailmasta. no, se siitä ja olkoon sitten niin ja mitäpä minä näistä. riittämättömyys ja itsesyytökset riistävät minun nuoruuteni päiviä ja vievät minut pois sinun luotasi mutta olkoon, olkoon, olkoon. ei elämää ajeta kuin viisi-vaiheista polkupyörää: tupakkaa palaa ja me nukumme tyhjissä huoneissamme ja minä nään taas liikaa unia ja sinä et nää ollenkaan. ihmisille voi sanoa mitä vain ja he uskovat sen tai sitten he eivät usko mitään: tämä fakta ajaa minut sellaiseen epätoivoon että tahdon huutaa, tahdon repiä käteni irti ja piestä sillä omaa ruumistani. en pysty hyväksymään tätä maailman mahdottomuutta: tai mielen rajallisuutta. en juurikaan jaksa kommunikoida koska kaikki ovat kulkeneet omat tiensä: ja minun sanojeni takana ovat nämä valtavat rakennelmat jotka eivät teille välity: me emme kommunikoimalla kohtaa joten minä annan olla ja luovutan. 

ja kolmeen kuukauteen en juuri lakanoiden alta poistunutkaan. 

sellaisia aikoja että on otettava propralia tupla-annos (koska milloin vain, kuka tahansa saattaa kävellä minua kaupungilla tai kampuksella vastaan ja ilmeisesti minun säälittävä, pieni poloinen pääni ei kestä sellaista): että on syötävä lääkkeitä jottei järki lähtisi kenties korvakäytävän kautta menemään: että ajaa itsensä oman tajuntansa rajamaille ja saa vain vaivoin raahattua itsensä sieltä takaisin. sellaisia aikoja että. suhtaudun maailmaan tietynlaisella tympeydellä, kuin se tulisi myöhään kotiin vaikka toisin oli sovittu: kuin ravintolassa saisin väärän annoksen ja minä jupisisin hiljaa etten minä tällaista tilannut mutta syödään nyt sitten saatana kuitenkin. kaleva jäätyy ja minä tulen unettoman yön jälkeen kotiin ja pesen illan hiet ja savut ja suudelmat iholta ja painun nukkumaan: nukkumaan kun en enää muutakaan osaa.

laula minulle siitä miten vaikeaa on rakastaa. makuuhuoneessani makaa mies hengitys minttuviinaa uhkuen: taivas on aamuisin syvän sininen, sinisempi kuin mikään muu: miksi me tuhoamme toisiamme ? löysin kaulaltani mustelman ja kirosin kaikki rakastajani alimpaan helvettiin: kaikki ovat niin säälittävän vähän, kaikki ovat niin kipeästi korvattavissa: minä mukaan lukien, tai oikeastaan minä aivan erityisen paljon. en tiennyt että minussa asuu tällainen hirviö. ulkona oli tyyni pakkanen ja me tuijotimme toisiamme hiljaa silmiin. hän sanoo että rakastaa minua ja minä sanon etten halua nähdä häntä enää. mieleni on painava maailmankatsomuksellisista kiistoista, kapakoissa sattuneista väärinkäsityksistä ja ihoni on rikki kun sinä suutelet sitä. alan jäädä kiinni siihen etten saa asioita aikaan, alan antamaan periksi itsekeskeisyydelleni, alan taas juoda kahvia, paljon ja mustana. tyhjässä mahassa se saa aikaan tunteen kuin leijuisin maanpinnan yläpuolella, ja terapeuttini katsoo kun kohoan kattoa kohti luovuttuani raskaista salaisuuksista sisälläni. valehtelen: juon usein ja rankasti. pelkään olevani sairas: pahasti sairas, liian vähän tai en ollenkaan. sinä käyttäydyt kuin olisit minun maailmani keskus ja onhan se tietysti totta. ihmiset kaikkoavat ympäriltäni koska en jaksa pitää hyvästä kiinni, koska en jaksa pidellä käsissäni tulevia päiviä, koska en jaksa enää madella vuodenvaihteesta seuraavaan, koska en jaksa enää muiden tyhmyyttä tai ylemmyyttä tai mitä lie. en jaksa tavoitella vahvuuden ja itsevarmuuden ja sopivuuden loittonevaa helmaa: se ei ole enää minua varten joten minä suljen tämän oven. subjektiutta edeltää vain ammottava tyhjyys enkä löydä enää sanoilleni uskottavaa pohjaa, jokaista ajatusta seuraa vasta-ajatus ja kyllähän ihmisen aivot voivat vähemmästäkin leikata kiinni ja ylikuumentua ja ajautua todellisuuden harmaalle alueelle. 

toiset suudelmat, toiset ihot ja toiset sanat ja toiset kädet: toiset tulevaisuudet ilman sinua, ilman ketään. ankarat aamut toivottomuuden kierteessä: pahoja ajatuksia ja kaiken menettämisen pelko. elämä on liian vähän: minä en tahtonut tällaista. päivät vaihtuvat, ongelmat uusiutuvat tai korvautuvat toisilla, kaikki pyörii sen saman tunteen ympärillä: minä en pysty tähän. minä en pysty tuleviin vuosiin. miltä tuntuivat onnelliset ajat: tuo ne takaisin minulle. tuo ne takaisin. jaksatko sinä odottaa että minä paranen tästä sairaudesta? jaksatko sinä rakastaa näin mustaa mieltä: palasina olevaa ihmistä: jaksatko sinä sillä: minä en ehkä parane koskaan. 

niin. on ollut pahoja päiviä. mutta perjantaina kaikki liikkui kuin hidastettuna, pesukoneessa pyöri ja humisi menneiden päivien tomut, me vietimme lämpimiä iltoja kuin pieni perhe: nauraen ja syöden ja riidellen: minun syyni on olla täällä ja nyt. minä olen ollut rohkea, rohkeampi kuin koskaan. sinun kätesi kaartuvat minun ympärilleni uudestaan, aina ja uudestaan: kuin ensimmäistä kertaa. 

ja taksin ikkunasta hohtavat surulliset katuvalot.