kertomus sinusta ja minusta ja siitä miten tukholma ajelehti kauas pois merelle

tukholmassa on varmaan tuulista, kylmää ja meri vihmoo kallioihin. vesi velloo kivikoissa äärettömänä ja harmaana, södermalmin talot kohoavat ankeaa taivasta kohti ja vanha kaupunki siintää siltojen ja autoteiden takana. ihmiset vyöryvät ulos terminaalista. 

on hyvä lähteä, tuntea lähtemisen tunne ja odottaa sinua, nousta linja-autoon ja kävellä katajanokalle, katsoa merta ja tuntea se ja antaa sen huuhtoa rantaa ja pohjamutia ja viedä kaikki kauas katseen kantamattomiin ja antaa tuulen ravistaa ja antaa tuulen tuoda uusi ja haistaa se ilmassa ja tuntea kivet jalkojen alla ja antaa tuulen tuulla. 

ja etsiä hytti niistä sokkeloisista käytävistä, tehdä koti siihen pieneen huoneeseen ja levittää kirjat sängylle ja laskea reput ja kassit lattialle ja ripustaa takki naulaan ja asettaa hammasharjat kylpyhuoneeseen, astella sinun kanssasi kannella ja katsoa yöhön ja pimeyteen ja merelle, horisonttiin ja harmauteen ja loputtomuuteen ja aaltojen vaahtopäihin ja tulla sinua lähemmäksi. istua sitten pöytään ja ikkunan ääreen ja täyttää lasit viinillä, olla vain vaiti ja olla merellä ja tuulessa ja myrskyssä ja vihmonnassa. ja me lukisimme kirjoja ja nukkuisimme syvää untamme ja meri keinuttaisi meitä.

ja vanhassa kaupungissa on se kahvila jossa en ole ennen käynyt mutta jossa on varmasti lämmintä ja väljää aamuisin ja josta saa kuumaa kahvia valkoisista kupeista ja kämmenen kokoisia korvapuusteja ja paperipusseihin pakattuja voileipiä ja siellä me istuisimme ja olisimme vieläkin vaiti ja katsoisimme ulkona kiirehtiviä ihmisiä (eikä meillä olisi kiire).

vanhan kaupungin talot ovat korkeita ja kivisiä ja keltaisia ja minun sormeni ovat kylmät ja talojen ikkunoissa hohtaa valoja ja kävellessämme södermalmille tuuli heittää hiukset ympäri kasvoja ja me otamme toisistamme kiinni sillä tuuli juoksee julmana ja kauniina merta pitkin ja meillä on toisemme ja siihen me tukeudumme aina, aina myötä- ja vastoinkäymisissä, siihen me tukeudumme aina. nytorgetilla on se ruokakauppa jossa ruuilla on kauniit pakkaukset ja josta saa lounastakin ja me syömme ja ostamme kotiin vietäväksi jotakin ja se pakataan paperikassiin ja me kävelemme mäkeä ylös cornelisparkenille ja siellä on kirkko ja siellä on taloja ja minun sormeni jäätyvät taas ja sieltä me laskeudumme satamaan ja siellä on fotografiska ja siellä on kirjakauppa.

kunnes on aika palata laivaan. me katselemme kuinka tukholma lipuu merelle, kuinka laiva ankkuroi itsensä tiukasti merenpohjaan mutta tukholma, se unohti laskea ankkurinsa ja nyt se seilaa kauas, kauas pois tavoittamattomiin (mutta niin se on tehnyt minuun syvät jäljet ja minä rakastan sitä ja tästä asti elämäni loppuun asti minä haluan joka kevät takaisin sen tuuleen ja vihmontaan) ja ilta tummuu, tummuu ja tummuu tummumistaan. 

ilta tummuu ja me ostimme hedelmiä maista ja meillä on kirjamme ja meillä on toisemme ja meillä on peitot ja viltit jotka pitävät meidät lämpimänä öisin ja me emme ole kuten muut vaan meissä on lämpöä ja elämää ja lohdullista surua jota ei löydy muista mutta jota kohti jokainen tiedostamattaan ja selittämättömästi kurkottaa ja jota jokainen kaipaa ja tavoittelee, ja me kävelemme taas katajanokalta keskustaan ja kalevankadulle ja astumme ovesta sisään lämpimään ja olemme vieläkin (vieläkin) vaiti ja syömme aamupalamme ja katselemme jälleen ihmisiä (eikä meillä ole kiire) ja sitten tulee aika mennä ja me menemme, yhdessä. 

ja se on kertomus meistä, sinusta ja minusta, ja se on kertomus tukholmasta ja siitä miten tukholma eräänä tuulisena päivänä ajelehti pois, pois harmaalle merelle.