sunnuntaina toukokuussa kello 3:42

ulkona sarastaa jo, ja elämä muistuttaa kuin pitkää ultra bran kappaletta: kuin ”sokeana hetkenä hän suuteli minua” tai ”olen usein vihannut sinua ja synkkiä päiviä jolloin” tai ”sano mulle, sano mulle rakas avaa puserosi napit, hänkin sanoi niin ja kun suljen silmäni, tää menee ihan hyvin”. tiiliset korkeat yksinäiset savupiiput savuttavat savujaan ja pilvikatto tekee matkaansa taivaan yllä ja minä valvon ilmeisesti koko yön kirjoittaakseni.

aamuisin ennen kello kuutta ilma on jotakin sinisen ja vaaleankeltaisen väliltä, katulamput luovuttavat yksi kerrallaan ja lokit herättävät huudoillaan yksinäiset ja kuumeiset ja he joiden uni on heikompi kuin humalaisen rakkaus, aamuöiset syleilyt, lupaukset. idän nouseva punainen uurastus, aamujen hiljainen tungos, ja se ylitsepursuava tyhjyys jolla päivämme täyttyvät, jolla vuotemme täyttyvät, jotka lopulta uuvuttavat meidät ja tukahduttavat meidät. niinä aamuina tuoksuu elämä, tuoksuu kaunis epätoivo, tuoksuu kaikki ne tulevat skandaalit ja itkut ja mykät sekunnit elämän pysähtyessä hetkeksi käsien otteen ulottuville.

ulkona sarastaa jo, ja itä on vaaleanpunainen. ”sokeana hetkenä hän suuteli minua, eihän voi tuntea ihmistä joka ei kerro itsestään mitään”.

nousemme aamulla ja luemme sanomalehden, pyöräilemme kaupungille ja taidemuseoon ja kahviloiden terasseille, me suutelemme ja se pitää minut koossa, aamusta iltaan, ja joko valot syttyvät ikkunoihin tai sitten aurinko valitsee ne yksi kerrallaan aamuöisen näytöksensä alttareiksi. lokit halkovat ilmaa ja pilvikatto matkustaa leppymättä kuka tietää minne.

olin väsynyt mutta lepäsin. yllättäen päivät olivatkin pitkiä ja avoimia ja loputtoman kauniita ja minä pyöräilin uusiin paikkoihin ja ne olivat minulle lempeitä ja ihmiset olivat minulle lempeitä ja minä käärin itse itseni itseeni, ja aurinko, se nousee.

yhtenä aamuna huomasin valvoneeni tyhjässä talossa pahvilaatikoiden keskellä ja kun aurinko neljältä valui ikkunasta sisään, avasin oveni lukot ja pihoilla oli sumua, linja-autot ajoivat aamun ensimmäisiä vuoroja, seurasin auringonnousua ja lopulta tulin takaisin kotiin. makasin sängyssä ja avasin radion ja kun ylioppilaskuoro lauloi ”sinua, sinua rakastan” nukahdin hetkeksi ja kun pienet lähikaupat aukesivat puoli seitsemältä minä hain maitoa aamukahviini ja havaitsin että olin valvonut tämänkin yön läpeensä. sinä olit kaukana, jossain.

lyhyt kesä kahden talven välissä.

sumu kiemurtelee puoli neljältä pelloilla ja ojissa ja minä itken aina silloin tällöin, nopeasti ja salaa ja annan kaiken kamalan velloa sisälläni vain minuutin tai kaksi. kaaduin päälleni kylpyammeeseen vieraassa talossa aamun hämärinä tunteina ja vaikka aurinko oli noussut helsingin ylle ja kaikki oli kaunista, minä halusin piestä itseni ja piilottaa jonnekin syvälle, seinien taa, kallioiden sisään, kylmään ja viileään ja yksinäisyyteen. 

olen taas inhonnut itseäni, oikein urakalla ja olan takaa ja mitähän vielä. olen inhonnut mutta se siitä: olen kyllästynyt tähän ja tahdon uuteen tilaan, tahdon ajatella jotakin muuta kuin itseäni. jotakin muuta tulee kyllä. aurinko laskee siihen samaan taivaanrantaan kuin eilenkin: kuin viikko sitten: kuin miljoona ja taas miljoona vuotta sitten, samaan joka kerta, joka ilta, uudelleen ja uudelleen. katselin sitä parvekkeelta ja olin juonut viiniä ja käärinyt itseni peittoon ja olin puhunut ja kuunnellut ja se tuntui hyvältä, olla minä ja olla toisen seurassa. ajattelin että voisin lopettaa valittamisen ja keskittyä olemaan sellainen kuin oikeaksi tunnen, enkä välittää muusta. ja se siitä sitten. 

ihmisella on oltava lupa olla surullinen, mutta on myös tehtävä tilaa kirkkaammille ajatuksille. ihminen saa olla väsynyt, mutta ei luovuttaja, ei voi antaa kaiken vyöryä ohitse, vaan läpi; suoraan läpi; on oltava kaiken keskellä: alituiseen. on oltava oman elämänsä keskellä, tapahtui mitä ikinä hyvänsä. minä päätin astua oman elämäni keskelle, enkä enää ikinä liikahtaa sieltä. 

ja sitten päätin olla vapaa enkä välittää muiden ajatuksista koska onhan minulla omatkin. päätin ottaa pyörän ja ajaa niin kauas kuin haluan, rannikkoa pitkin, oli yö tai päivä ja ottaa mukaan teltan ja nähdä metsiköitä ja kallioita ja juoda aamukahvini pienissä kahviloissa. ja aloin ajatella saarta ja sen matalia kallioita ja korkeita kallioita ja mäntyjä ja näsiöitä jotka suojelevat kasvimaata ja pientä taloa ja pientä työkaluvajaa ja pientä ulkohuussia ja minä kyhjöttäisin pienenä ja mustelmaisena kivikoilla ja joisin mustaa kahvia ja sinä toisit minulle metsämansikoita kämmenelläsi.