Hei me mentiin naimisiin

Eilen heräsin, söin aamiaista, pukeuduin mekkoon, sujautin korot jalkaan ja punasin huulet. Kynnet lakkasin jo edellisenä päivänä. Puolen päivän jälkeen kipitin taapersin autoon Miehen perässä.

Puoli kahdelta seisoimme käsi kädessä Albertinkadun ja Bulevardin kulmassa sijaitsevan talon toisessa kerroksessa, edessämme pöytä, jonka takana seisoi hymyilevä henkikirjoittaja, pöydällä Suomen Laki-kirja ja kaksi kynttilää. Muutama lausetta, kahta kysymystä ja kolmea minuuttia myöhemmin olimme naimisissa. 

***

Kun Mies oli kosinut minua (ja minä olin vastannut myöntävästi), mietimme miten naimisiinmeno hoidettaisiin. Kumpikaan meistä ei ole uskonnollinen, jonka vuoksi pappia ja kirkkoa ei edes sivuttu keskusteluissa. Virallisen osuuden halusimme hoitaa mahdollisimman pian, mutta energia ja jaksaminen (tiineys verottaa voimia) ei ollut sellainen, että hääjuhlien järjestäminen olisi ollut mahdollista. Yhteisellä päätöksellä päädyimme pitämään naimasuunnitelmat salassa. Pyysimme ystävämme todistajiksi, joten naimisiinmenosta tiesi meidän kahden lisäksi myös läheinen suomalais-saksalainen pariskunta. Mutta voi, miten vaikealta tuntui olla kertomatta muille ystäville! Minulla oli viime viikolla syntymäpäivä, jonka tiimoilta ulko-ovi kävi tiuhaan. Näimme ystäviä ja sukulaisia, nautimme läheisten läsnäolosta ja iltaisin sängyssä hihittelimme kuin pahaiset kakarat, joilla on yhteinen salaisuus jaettavana. 

Eilen illalla, jo rouviinnuttuani, juttelin Skypessä rakkaan, Venäjällä asuvan ystäväni kanssa. Jaamme pitkän ja polveilevan yhteisen historian, joten molemmat tietävät – ja hyväksyvät – toistensa hyvät ja ei-niin-hyvät puolet. Omiin hyviin ominaisuuksiini ei ole koskaan kuulunut pitää kynttilää vakan alla – jos olen onnellinen, jaan sen mielelläni (ja nopeasti) läheisteni kanssa. Tässä valossa tilanne, jossa pystyn pitämään kaikilta salassa tiedon kosinnasta ja tulevasta naimisiinmenosta, on käsittämätön. Ystäväni oli ihmeissään vaitiolokyvystäni! Onnistuin siis vielä yli kolmekymppisenä yllättämään myös sen ihmisen, joka tuntee minut parhaiten. 

*** 

Vihkimisen jälkeen kävelimme todistajien kera Uudenmaankadun Raflaan syömään häälounaan (lohi-avocadosalaatti wasabikastikkeella, 10 pistettä). Matkalla poikkesimme pikaisesti myös ihanalla työpaikallani Fredan ja Uudenmaankadun kulmassa, sisustusliike Perobassa. Tuntui aikuismaiselta kertoa menneensä juuri naimisiin! Lounaalla istuessamme näppäilin tekstiviestin, jonka lähetin meidän molempien sukulaisille ja läheisille ystäville ”Hei kaikki, sanottiin Albertinkadun maistraatissa TAHDON tänään klo 13.30. Terveisin Herra ja Rouva ** ”. Ihana anoppini, eli Miehen äiti, soitti ensimmäisenä, jonka jälkeen saimme puhua puhelimessa monien, monien, monien muidenkin kanssa. Toki tieto siirtyi nopeasti myös sosiaalisen median kautta, heti kun olimme päivittäneet In a relationship– statuksen muotoon Married.

Lounaan jälkeen haettiin kahvit Korkeavuorenkadun Kaffecentralenista (jossa olen käynyt jo vuosia lähestulkoon päivittäin – kahvielitismini vaatii tasalaatuista, erinomaiselta maistuvaa kahvia, enkä ole vielä ikinä pettynyt Kaffecentraleniin) ja ajettiin sitten lähimetsään ottamaan muutama kuva. Mies on ammatiltaan valokuvaaja, joten hän laittoi kameran säädöt valmiiksi, antoi kameran innostuneelle hermostuneelle ystävällemme ja tarkisti välillä mitä muistikortille tallentui. Kuvia oli paljon ja niiden selaaminen tuntuu hyvältä, vaikka olenkin järkyttynyt miten suurelta valtavalta jättiläismäiseltä vauvamahani näyttää. Painoa ei edelleenkään ole tullut kuin muutama kilo, joten osasyy omituisen näköiseen pallovatsaan lienee se, että olen muuten samankokoinen kuin aiemminkin. 

Hääjuhlaa vietetään sitten joskus tulevaisuudessa, kunhan perheemme on kasvanut kolmeen ja arjen pyörittäminen äitinä ja isänä tuntuu siltä, että jaksamme keskittyä suunnittelemaan ja toteuttamaan ikimuistoisen päivän läheisten seurassa.  

Nyt harjoittelen uutta nimeäni, totuttelen pronssisormukseen nimettömässäni ja nautin tunteesta, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Onni asuu Oulunkylässä. 

 

Kommentit (3)
  1. Oi ihana ihminen, täällä ollaan niiiiiiin onnellisia teidän puolesta! Hihkuin ja hypin täällä meidän olohuoneessa onnen tanssia kun näin Facebookista uutisen, ja sama fiilis jatkuu Voidaanko pian pian suunnitella skype-treffit?? On jo nääs aikamoisen iso ikävä. Olet rakas. Onnea vielä kerran, ihan mielettömästi.

  2. Krista, halusin niiiiin kovasti kommentoida silloin muutama viikko sitten, että meillä on täsmälleen sama homma edessä – samassa paikassa, samana viikonpäivänä ja samoilla fiiliksillä! Samaistuin voimakkaasti ja herkistelin teidän puolesta, mutta en uskaltanut antautua keskusteluun etten puhuisi ohi suuni 😀 Vihkiköhän meidät sama tyyppi? Se olis jo vähän hassua 🙂 

    Huomasin sun blogista joskus kesällä, että olitte käyneet Perobassa, itse taisin olla silloin kesälomalla nauttimassa olostani (eli oksensin mökillä). Oon ollu siellä töissä pari vuotta, jos oot käynyt useasti, on epätodennäköistä ettei oltaisi joskus nähty. Katsotaan uskallanko tulla omalla naamalla jossain vaiheessa ulos blogikaapista… Voit sit kertoa näytänkö tutulta. Ehdin olla sairauslomalla kolme viikkoa, ennen kuin eilen oli ensimmäinen virallinen äitiysvapaapäivä, ja tuntui tosi oudolta piipahtaa työpaikalla monen viikon tauon jälkeen – siellä oli vaikka mitä uutta ja ihanaa. Oon ihan riippuvainen työstäni, siellä on aina yhtä hyvä olla – suurimpana syynä ihanat asiakkaat ja maailman paras pomo. Sen takia sieltä olikin niin vaikea jäädä sairauslomalle, vaikka tilanne alkoi jo olla tosi huolestuttava. Onneksi kaikki nyt hyvin ja syyllisyydentunteet menneisyydessä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *