Vajaa kuukausi sitten, Tytön kolmekuukautisneuvolan yhteydessä, terveydenhoitaja pyysi meiltä palvelusta. Perhevalmennukseen tarvittiin lapsiperhe, joka jakaisi kokemuksiaan valmennusryhmälle ja vastaisi ryhmäläisten kysymyksiin. Minä tapani mukaan innostuin, Mies suostui (innostukseni vuoksi) ja Tytöltä ei tällä(kään) kertaa kysytty mielipidettä. 

Keskiviikkoiltapäivänä imetin Tytön ja kiedoin neitosen kantoliinaan, jonka jälkeen kipitimme koko perheen voimin Oulunkylän terveysaseman ryhmätyötilaan. Meidät istutetiin monikymmenpäisen perhevalmennusryhmän eteen jakamaan kokemuksiamme. Kerroimme niin raskausajasta, synnytyksestä, lapsivuodeajasta kuin nykyarjestakin. Vastailimme kysymyksiin synnytyksestä, raskausajasta, perhepedistä, kestovaippojen käytöstä ja vauvanhoidosta, sekä annoimme omiin kokemuksiimme pohjautuvia vinkkejä ja vielä pyynnöstä näytimme kantoliinan kietaisuristisidonnan. Toivottavasti joku paikalla olleista perheistä kokee saaneensa vertaistukea kokemuksistamme. Ja kysehän todella oli kokemuksista – emme olleet paikalla jakamassa käskyjä tai kertomassa miten asiat tulee tehdä, me kerroimme vain millaista meillä on ollut ja miten meillä on toimittu. 

Suosittelen perhevalmennukseen osallistumista kaikille odottaville perheille. Ikävä kyllä valmennus ei tavoita juuri niitä perheitä, joille se olisi erityisen tärkeää – näihin kuuluvat nuoret vanhemmat/sosiaalisten ongelmien kanssa kamppailevat/päihdeongelmaiset/perheet joilla ei ole vertaistukea omasta takaa. Omassa perhevalmennusryhmässämme (samoin kuin keskiviikkona tapaamassamme) kuvittelisin oikeastaan kaikkien paikalla olleiden kuuluneen varsin homogeeniseen odottajaryhmään – kaupungissa asuviin, yli kolmekymppisiin ja korkeasti koulutettuihin. Tähän ryhmään kuuluvista monetkaan eivät perhevalmennusta varsinaisesti tarvitse, mutta he ovat tottuneet osallistumaan tarjottuihin tilaisuuksiin. Kristaliinan muistelen joskus kirjoittaneen heidän jättäneen osan perhevalmennuskerroista käymättä, koska eivät kokeneet olleensa kohderyhmää. Muistankohan oikein? 

Aika kuluu nopeasti – raskausajasta on ikuisuus, tai siltä se ainakin tuntuu. On mahdotonta muistaa millaista elämä oli ennen lasta. Tai toisaalta, kun tarkemmin mietin, koen elämän itsessään olevan aivan samanlaista. Siihen on vain tullut uusi mauste lapsen muodossa. Meillä tehdään ihan samoja asioita kuin ennen lapsen saamista – Mies liikkuu ja minä sosialisoin. Minun harrastukseni ovat kotiin liittyviä; leipomista, ruoanlaittoa, käsitöitä (taidan olla ihan oikea fiftarimimmi – hoidan kotia hymyssäsuin ja kutsun sitä harrastukseksi). Miehen harrastukset ovat urheilullisia ja tapahtuvat kodin ulkopuolella. Minä käyn Tytön kanssa lähes päivittäin tapaamassa ystäviäni kodin ulkopuolella, jonka lisäksi keittiömme pyöreän pöydän ääressä kokoonnutaan usein ystäväporukalla. Paljon vietämme aikaa myös kolmestaan.

Ainut asia, josta olen raskauden ja lapsensaamisen myötä luopunut, on työnteko. Ja koska työ on lähestulkoon aina määrittänyt identiteettini (ja ei, se ei ole normaalia), olisi mahdollista, että tauko työnteosta olisi aiheuttanut kriisintilanteen. Niin ei onneksi ole tapahtunut, johon vaikuttanee tieto vääjäämättä lähestyvästä töihinpaluusta – tiesin jo etukäteen, ettei poissaoloni töistä tule kestämään vuosia, vaan se voidaan laskea kuukausissa. Palaan sorvin ääreen elokuussa, Tytön ollessa kahdeksan kuukautta vanha. Tällöin Mies jää hetkeksi kotiin lapsen kanssa, päiväkotiin Tyttö siirtyy luultavasti ensi vuoden alussa. Tekisin mielelläni jo nyt töitä osa-aikaisesti, mutta imetysteknisten syiden vuoksi asian järjestäminen on ainakin toistaiseksi mahdotonta. 

Ja itseasiassa, harrastuksenihan ovat lapsen myötä lisääntyneet: bloggaushan lasketaan harrastukseksi? Bloginpidon lisäksi uusinta uutta elämässäni on tietysti haasteeseen vastaamisen myötä juoksuharrastus, päämääränäni on Naisten kympin juokseminen ilman kävelyaskelia.