”Raskaus ei ole sairaus”
Otsikon lainaus on mantra, jota hoin itselleni raskauden alkuvaiheessa. Jossain vaiheessa mantra kehittyi muotoon: normaalisti sujuva raskaus ei ole sairaus.
Raskauspahoinvointini alkoi viikolla 7, muutama päivä raskaustestin tekemisen jälkeen. Raskaustestin tein isäni kuoleman 24-vuotispäivänä, 19. huhtikuuta. Seuraavat kolme kuukautta oksensin lähes päivittäin; aamulla, illalla ja päivällä. Päivinä, jolloin en oksentanut, ylläni leijui taukoamaton etova olo. Kevään ja kesän aikana olen antanut ylen mm. seuraaviin paikkoihin: pyörätie Oulunkylästä Punavuoreen, Oulunkylän asema, Käpylän asema, Pasilan asema, Asematunnelin S-market, N-juna, kymmenet kadut/puistot sekä vatsalaukkuni suosikki (tapahtumakerroilla mitaten) – rautatieaseman laiturit 1-3. Suurimmat traumat jäivät lähijunasta. Matka Pasilasta Helsinkiin on helvetillisen pitkät viisi minuuttia. Ihmisten tuijotus, syvä hiljaisuus ja ilmassa sakeana leijuva oletus (kännissä aamuyhdeksältä), ne ovat jotain, joka ei koskaan tule unohtumaan.
Viikolla 19 huomasin pahoinvoinnin loppuneen. Ensimmäisellä pahoinvoinnittomalla viikolla en vielä uskaltanut mainita olotilastani edes Miehelle, suomalaisittain kun ajattelin, että jos sen sanoo ääneen, se katoaa. Lopulta mainitsin asiasta varovasti ja iloittiin Miehen kanssa yhdessä, että vihdoinkin raskaudesta voi nauttia, varsinkin kun väsymyskin oli huomaamattani kadonnut. Seuraavalla viikolla alkoivat supistukset.
Ensin en tietenkään tajunnut mistä on kyse. Vatsa pingottui kipeäksi palloksi, alaselkään sattui ja liikkuminen muuttui mahdottomaksi. Konsultoin puhelimitse Miehen lääkäri-siskoa ja sain lyhyen esitelmän aiheista supistukset joista ei tarvitse huolestua ja supistukset joista tarvitsee huolestua. Päättelin että omani kuuluvat ensimmäiseen ryhmään ja jatkoin töissä vanhaan malliin. Työni sisustusliikkeessä on fyysistä; nostan, kannan ja siirtelen suuria ja painavia huonekaluja. Supistuksia alkoi tulla useammin, ne olivat kivuliaampia ja lopulta tajusin, että ne tuntuvat juuri siltä, mistä piti huolestua. Soitin siis neuvolaan ja sain samalle päivälle ajan lääkärille.
Lääkäri kielsi minulta kaiken. Kieltolistalla oli nostaminen, kantaminen, ponnistaminen, juokseminen ja pyöräileminen – sekä marjastus (tässä kohtaa tuli itku). Vältettävien listalta löytyivät seisominen, istuminen, sekä kyykistely ja kurkottelu. Jos töissä tulisi supistuksia, pitäisi päästä vaaka-asentoon lepäämään kunnes supistukset loppuisivat. Toki ensin viikko sairauslomaa vuodelevon muodossa.
Tässä vaiheessa jouduin myöntämään, että omissa haaveissa siintäneet kuvitelmat aktiivisesta raskausajasta oli pakko hylätä. Itselleni tyypillisesti en tietenkään sitä vielä tehnyt, kun häpesin kyvyttömyyttäni ja pelkäsin olevani vaivaksi. Minun oli uskomattoman vaikeaa kertoa työnantajalleni kaikesta, mitä en enää saisi tehdä. Ja nyt hävettää myöntää, miten vaikea minun on ollut laittaa sekä oma, että syntymättömän lapsen terveys, työni edelle. Syyllisyys ja huono omatunto ovat olleet päivittäisiä seuralaisia, muodossa tahi toisessa. Viime kuukausien aikana työnkuvani on muuttunut, enkä enää nosta saati kanna mitään painavaa, mutta jostain syystä supistuksia on päivittäin, vaikka en ponnistelisi yhtään.
Viime viikon messurutistus sai aikaan niin kivuliaita supistuksia, kuin alaselästä nilkkoihin johtavan hermosärynkin (iskias, ystäväni). Liikkuminen muuttui mahdottomaksi ja jalat alkoivat mennä alta. Joten tänä aamuna soitin neuvolaan, sain ajan lääkärille ja nyt edessä on jälleen yksi vuodelepoviikko. Ensi viikon maanataina on aika neuvolaan, silloin arvioidaan miten jatketaan – ja onko minun enää ylipäätään mahdollista palata töihin. Uusi mantrani kuuluu seuraavasti:
Raskaus ei ole sairaus, mutta se voi aiheuttaa työkyvyttömyyttä.