”Raskaus ei ole sairaus”

Otsikon lainaus on mantra, jota hoin itselleni raskauden alkuvaiheessa. Jossain vaiheessa mantra kehittyi muotoon: normaalisti sujuva raskaus ei ole sairaus. 

Raskauspahoinvointini alkoi viikolla 7, muutama päivä raskaustestin tekemisen jälkeen. Raskaustestin tein isäni kuoleman 24-vuotispäivänä, 19. huhtikuuta. Seuraavat kolme kuukautta oksensin lähes päivittäin; aamulla, illalla ja päivällä. Päivinä, jolloin en oksentanut, ylläni leijui taukoamaton etova olo. Kevään ja kesän aikana olen antanut ylen mm. seuraaviin paikkoihin:  pyörätie Oulunkylästä Punavuoreen, Oulunkylän asema, Käpylän asema, Pasilan asema, Asematunnelin S-market, N-juna, kymmenet kadut/puistot sekä vatsalaukkuni suosikki (tapahtumakerroilla mitaten)  –  rautatieaseman laiturit 1-3. Suurimmat traumat jäivät lähijunasta. Matka Pasilasta Helsinkiin on helvetillisen pitkät viisi minuuttia. Ihmisten tuijotus, syvä hiljaisuus ja ilmassa sakeana leijuva oletus (kännissä aamuyhdeksältä), ne ovat jotain, joka ei koskaan tule unohtumaan. 

Viikolla 19 huomasin pahoinvoinnin loppuneen. Ensimmäisellä pahoinvoinnittomalla viikolla en vielä uskaltanut mainita olotilastani edes Miehelle, suomalaisittain kun ajattelin, että jos sen sanoo ääneen, se katoaa. Lopulta mainitsin asiasta varovasti ja iloittiin Miehen kanssa yhdessä, että vihdoinkin raskaudesta voi nauttia, varsinkin kun väsymyskin oli huomaamattani kadonnut. Seuraavalla viikolla alkoivat supistukset. 

Ensin en tietenkään tajunnut mistä on kyse. Vatsa pingottui kipeäksi palloksi, alaselkään sattui ja liikkuminen muuttui mahdottomaksi. Konsultoin puhelimitse Miehen lääkäri-siskoa ja sain lyhyen esitelmän aiheista supistukset joista ei tarvitse huolestua ja supistukset joista tarvitsee huolestua. Päättelin että omani kuuluvat ensimmäiseen ryhmään ja jatkoin töissä vanhaan malliin. Työni sisustusliikkeessä on fyysistä; nostan, kannan ja siirtelen suuria ja painavia huonekaluja. Supistuksia alkoi tulla useammin, ne olivat kivuliaampia ja lopulta tajusin, että ne tuntuvat juuri siltä, mistä piti huolestua. Soitin siis neuvolaan ja sain samalle päivälle ajan lääkärille. 

Lääkäri kielsi minulta kaiken. Kieltolistalla oli nostaminen, kantaminen, ponnistaminen, juokseminen ja pyöräileminen – sekä marjastus (tässä kohtaa tuli itku). Vältettävien listalta löytyivät seisominen, istuminen, sekä kyykistely ja kurkottelu. Jos töissä tulisi supistuksia, pitäisi päästä vaaka-asentoon lepäämään kunnes supistukset loppuisivat. Toki ensin viikko sairauslomaa vuodelevon muodossa.

Tässä vaiheessa jouduin myöntämään, että omissa haaveissa siintäneet kuvitelmat aktiivisesta raskausajasta oli pakko hylätä. Itselleni tyypillisesti en tietenkään sitä vielä tehnyt, kun häpesin kyvyttömyyttäni ja pelkäsin olevani vaivaksi. Minun oli uskomattoman vaikeaa kertoa työnantajalleni kaikesta, mitä en enää saisi tehdä. Ja nyt hävettää myöntää, miten vaikea minun on ollut laittaa sekä oma, että syntymättömän lapsen terveys, työni edelle. Syyllisyys ja huono omatunto ovat olleet päivittäisiä seuralaisia, muodossa tahi toisessa. Viime kuukausien aikana työnkuvani on muuttunut, enkä enää nosta saati kanna mitään painavaa, mutta jostain syystä supistuksia on päivittäin, vaikka en ponnistelisi yhtään. 

Viime viikon messurutistus sai aikaan niin kivuliaita supistuksia, kuin alaselästä nilkkoihin johtavan hermosärynkin (iskias, ystäväni). Liikkuminen muuttui mahdottomaksi ja jalat alkoivat mennä alta. Joten tänä aamuna soitin neuvolaan, sain ajan lääkärille ja nyt edessä on jälleen yksi vuodelepoviikko. Ensi viikon maanataina on aika neuvolaan, silloin arvioidaan miten jatketaan – ja onko minun enää ylipäätään mahdollista palata töihin. Uusi mantrani kuuluu seuraavasti: 

Raskaus ei ole sairaus, mutta se voi aiheuttaa työkyvyttömyyttä. 

Kommentit (2)
  1. Kristaliina, kommenttisi viimeinen kappale kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Lähiömutsi on blogiinsa kynäillyt. Lähiömutsi on myös tosielämän tuttu ja tilanteen kanssa tuskaillessani sain samat neuvot inboxiini jo viikkoja sitten. Hävettää tunnustaa, että oma pää on niin kova, ettei saman kokeneiden äitien kertomukset riitä vakuuttamaan. Myös kuvaamasi neuvolalääkärille vähättely kuulostaa, ah, niin kovin tutulta. Nyt kun liikkumisesta tuli iskiaksen vuoksi mahdotonta, ei ollutkaan enää niin kovaa kynnystä sanoa lääkärille suoraan, että en pysty, en kykene. Jalkojen alta meneminen tuntui uskomattomalta – minähän olen nuori ja hyväkuntoinen nainen, jolla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään ongelmia selkänsä kanssa! No nyt on taaksepäin kallistunut kohtu ja takaseinässä kiinni oleva istukka. 

    Niin shokeeraavalta kuin yllätysraskaus alkuun tuntuikin, jo varhaisessa vaiheessa päätin tehdä kaiken täsmälleen samoin kuin ennen raskautta (”raskaus ei ole sairaus”) – suunnitelmissa oli säästää yksi kesälomaviikko syksyyn ja lähteä ruskavaellukselle Lappiin, kesällä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä mukavaa yhdessä Miehen kanssa ja toki pyöräilisin päivittäin 20 km työmatkat! Ja tietysti tekisin työni täsmälleen yhtä hyvin ja tehokkaasti kuin aiemmin – tai vielä reippaamminkin,  jotta voisin vähän hyvittää huonoa omatuntoani äitiyden aiheuttamista kustannuksista yksityisyrittäjän ainoana työntekijänä. Ja miten sitten kävikään: muutuin flegmaattiseksi, liikuntakyvyttömäksi oksennuskoneeksi, joka erilaisten raskauskomplikaatioiden vuoksi sai avukseen myymäläapulaisen hoitamaan kaiken, mihin liittyi kantaminen, nostaminen tai kuormien purku. Työnsankaruutta, tosiaan. 

    Itse jään varhennetulle äitiysvapaalle vajaan kolmen viikon kuluttua, viimeinen työpäivä on perjantaina 5.10. Varhennetun valitsin kahdesta syystä – tuntui epätodennäköiseltä, ettäkö pystyisin olemaan töissä viimeisinä kuukausina, joten takaraivossa painoi syyllisyys sairauslomien aiheuttamista kustannuksista. Toisin sanoen,  varhennetulla äitiysvapaalla pystyisin keskittymään kahteen viimeiseen raskauskuukauteen ilman huonon omantunnon aiheuttamaa ahdistusta. Toivottavasti tyttö malttaa pysyä vatsanahan sisällä turvassa mahdollisimman pitkään, äitinsä typeryydestä huolimatta. 

    Pitänee ottaa blogin tunnussanoiksi käyttöön ainakin seuraavat: huono omatunto, syyllisyys, vaivaksi, taakka, rasite. 

  2. Oh, miten tutulta kuulostaa. Odotin koko ajan (n. vkon 26 jälkeen), että kyllä nämä supistukset kohta hellittävät, ja kun lopulta jouduin myöntämään, että ei – minusta ei tullut sellaista viime metreillä pilates-tunneilla puhkuvaa hyvinvointista odottelijaa, niin itkuhan siinä tuli.

    Myös työnteon lopettaminen tuntui todella todella vaikealta. Ensimmäiset kaksi sairauslomaviikkoa naputtelin etätöinä kotoa kymmentuntista päivää. Sitten yritin vielä töihinkin ja säikäytin työkaverit huohottamalla kaksin kerroin supistuksia. Typerää työnsankaruutta mukamas. Miehen painostuksesta sitten kerrankin en (tapani mukaan) vähätellyt neuvolalääkärille oireitani, ja sairauslomaahan siitä sitten tuli koko loppuaika.

    Ja vaikka olin sairauslomalla 5 viikkoa, vauva syntyi silti sen 6 viikkoa etuajassa, samana päivänä kuin äitiyslomani oikeasti olisi kuulunut alkaa.

    Jos saisin tehdä asioita toisin, kuuntelisin enemmän kroppaani ja vähemmän suorittajanpäätäni, ja olisin jäänyt lepoon jo ennen kuin jäin. Ehkä silloin vauvakin olisi saanut kasvaa mahassa vähän pidempään. Onneksi kaikki kuitenkin loppujen lopuksi meni hyvin. Jälkikäteen ajateltuna ei ne deadlinet ehkä niin tärkeitä olisikaan olleet 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *