minä tässä vain

Lähden töihin tunnin päästä. Huoneessa on hento hämärä ja sadepisarat kovistelee ikkunalautaa. Istun risti-istunnassa lakanamytyn keskellä, ylläni sifonkinen aamutakki. Tosi idyllinen hetki kirjoittaa ensimmäinen blogipostaus, puuttuu vain kahvikuppi. 

Mulle kirjoittaminen on aina ollut luontainen tapa purkaa tätä nimenomaista sekasotkuista sielua ja oon tehnyt sitä niin kauan kuin muistan. Olin se tyyppi jonka ainekirjoitukset luettiin yläasteella luokan edessä. Olen se tyyppi joka menee lukkoon tilanteessa jossa akuutisti täytyisi koota ajatukset järkeviksi virkkeiksi mutta kirjoittaa sinulle kirjeen jossa avaa tapahtuneen johdosta heränneitä tunteitaan ja niistä syntyneitä mieteketjuja. Kirjainten asettaminen peräjälkeen on mulle tapa jäsentää tunnekuohuja, itkuisia ajatelmia mutta myös naurun siivittämiä uutisia. 

Mä koen myös että mulla on sanottavaa. Tällä tarkoitan että uskon kykeneväni tuomaan yhden elämään ehkä uuden näkökulman, ehkä tarttumapinnan samaistua. Ehkä vain ajanvietettä. Joka tapauksessa tämä tuntuu valtavan oikealta. 

Joten, let me introduce: Uusi alustani pohdiskella sekä jonnin joutavia että pienen hymyilevän tytön elämää mullistavia muutoksia.