Ladataan...

Viime vuoden heinäkuussa kirjoittelin neljännestä juurihoitokeikastani alaleuen seiska-hampaan kanssa toivoen, että se olisi ollut viimeinen hammasremppa vähään aikaan. Noh. Sen jälkeen toinenkin kauan sitten paikattu hammas tulehtui ja piti juurihoitaa. Olin raskaana silloin ja hommaa venytettiin synnytyksen ylikin. Kyseisessä hampaassa oli tietysti erikoisahtaat juurikanavat ja en enää edes muista, kuinka monta hoitokertaa siihen sisältyi! (En muuten pelkää enää yhtään hammaslääkäriä, sen verran kokenut olen jo.) Ihan ensimmäisiä omia juttujani mitä "pääsin" tekemään Napukan syntymän jälkeen, oli hammaslääkärin tuolissa istuminen! :D Aika loppuraskaudesta tuo aiempikin hoidettu hammas alkoi taas oireilla uudelleen. Meinasin repiä hiukset päästäni, enkö nyt saa hetkeäkään rauhaa näiltä?? Raskauden takia kun en saanut edes ottaa ibuprofeenia! Kävin päivystyksessä ja kävi ilmi, että juurihoidetusta hampaasta on lohjennut iso pala ja ien oli se, mikä oli sen vuoksi kipeytynyt. Lohjennut osa postettiin ja siihen laitettiin väliaikainen paikka. Päivystävä lääkäri sanoi, että voin hyvin synnyttää lapseni ihan rauhassa, ja palailla sitten asiaan tämän hampaan suhteen. Hän antoi ymmärtää, että hammas todennäköisesti pitäisi poistaa. Väliaikainen paikka kerkesi irrotakin kerran, ennen kuin nyt vihdoin sain tänään todennäköisesti tuon piinatun alaleuan seiskan kuntoon! Ja ei, sitä ei onneksi tarvinnut poistaa. HUH!

Koska juurihoidettu hammas oli minulta jo kerran lohjennut, suositteli lääkäri tähän uuteen juurihoidettuun hampaaseen keraamista paikkaa, eli niin sanottua kruunua. Niitä taas ei tehdä kunnallisella puolella juurikaan. Hän myös suositteli, että samalla yksityisellä hoidattaisin kuntoon sen lohjenneen hampaan. Lohkeama oli sen varran hankalasti syvälle ikenen alle ulottuva, että hän ei arvellut sille tehtävän kunnallisella muuta, kuin napattavan pois. Olen aina kannattanut julkista terveydehoitoa ja aina saanut loistavaa palvelua ja kiireessä nopeasti apua. Tämä oli nyt minun ensimmäinen kohtaamiseni sen kanssa, että saisin yksityiseltä paremmin tarpeitani vastaavaa hoitoa.Täytyy sanoa, että olin aika pettynyt. Näikö se systeemi toimii? Jos minulla ei olisi ollut varaa yksityiselle, en olisi saanu parasta mahdollista viimeistelyä yhdelle hampaalle, ja toinen, jonka olisi voinut säästää, olisi otettu pois?? 

(Kuvassa kone jyrsii minulle hammaslääkärin tietokoneella suunnitteleman kruunun!)

Kunhän tästä ajatuksesta pääsen yli, niin täytyy minun myöntää olevani tosi tyytyväinen. Molemmissa hampaissa on kauniit ja kestävät kruunut joita ei erota omista hampaistani. Ja mikä parasta, sain pitää molemmat, eikä minun tarvitse nyt pelätä, että kohta tuo uudempikin halkeaa! Ehkä nyt todella tämä kahden hampaan ja miljoonan hammaslääkärikeikan projekti olisi ohi! (No, jälkitarkastus vielä tulee, sillä alahampaan kohdalla ientä piti vähän operoida, se kun oli ehtinyt kasvaa lohjenneen palan yli.) Sen verran täytyy julkista hammashuoltoa vielä puolustaa, että vaikka kävin juurihoitojen vuoksi älyttömän monta kertaa hoidettavana, ei niihin uponnut rahasumma taida olla lähelläkään sitä, mikä meni nyt näihin kahteen käyntiin yksityisellä.

Että halleluuja ja kiitos, julkinen hammashuolto! <3 <3 <3

Ladataan...

Liityttyäni Pienenä Merenneitona Instagramiin, olen joutunut toteamaan taas sen, että meistä on tuolla verkossa niin paljon tietoa, joista meillä itsellämme ei ole hajuakaan. Pohdin pitkään, uskallanko tehdä IG-tilin, vai näkyykö siitä kuitenkin jotenkin oma henkilöllisyyteni. Kyselin vähän aktiivisemmilta käyttäjiltä, ei kuulemma näkynyt jos luo uuden sähköpostiosoitteen eikä linkitä mitää aiempia tilejään tai yhteystietoja Instagramiin. Näin päätin tehdä, mutta noin viikon käytön jälkeen minua oli jo alkanut seurata neljä kaveriani oikeasta elämästä. Nämä kaverit ovat eri elämänalueiltani, joten kyse ei voinut olla siitä, että yksi olisi sattumalta alkanut seurata minua, ja loput sitten hänen mukanaan. Instagram tyrkyttää minulle koko ajan yhteystietojen liittämistä tiliin, joten se ei ole voinut sitä itsestään selvästikään tehdä. Mistä ihmeestä sitten on kyse?? Kysyin yhdeltä, minua seuraaman alkaneelta ystävältäni, miten hän oli oikein löytänyt minut. IG oli kuulemma suositellut, ja hän oli kuvien perusteella tunnistanut minut. En tajua, mitä tämän suosittelun takana oikein on ollut, jos kerran yhteystietoja, Facebookia tai Google-tiliäni ei ole yhdistetty tähän IG-tiliin! Tämän henkilön kohdalla olisi vielä voinut käydä järkeen, että lapsiperhepäivityksiä itsekin tekevänä hänelle olisi minun perhe-aiheisia tunnisteitani sisältävää tiliä suositeltu sattumalta. (Aika moinen sattuma kylläkin!) Mutta varsinkin yksi näistä neljästä oikean elämän kavereistani on kyllä sellainen, ettei tämä logiikka voi päteä mitenkään. En siis keksi muuta selitystä, kuin että jotenkin Instagram osaa yhdistää käyttämäni laitteen minuun ja esimerkiksi FB-kavereihini.

Sanomattakin on selvää, että pistää pikkaisen ahdistamaan.

Seuraava kysymys sitten heräsikin, että mitä teen tämän tiedon kanssa. Oletettavaa siis on, että jossain vaiheessa blogiinikin eksyy minut tuntevia ihmisiä. Todennäköisesti he lukisivat uudempia päivityksiä, jossa kerron harmittomasta vauva-arjestani. Pitäisikö minun siis sensuroida vanhempia juttuja? Poistaa joitan, joissa kerron syvällisemmin itsestäni ja vaiheistani? Näiden neljän kohdalla asia ei minua haittaa, heille voisin näistä asioista puhua suoraakin (ja osalle olenkin puhunut), mutta jos tänne alkaa eksyä tuttujani, joiden kanssa en ole niin läheinen? Tai vaikka äitini?? Haluanko kuitenkaan kertoa itsestäni tätä kaikkea? Ja ehkä suurimpana huoleni aiheena, entä jos exäni lukee näitä? Tai hänen siskonsa tai joku muu läheinen? Enhän onneksi olekaan kirjoittanut hänestä mitään ikävää, (koska ajattelen hänestä vain hyvää) mutta tuntuisi kurjalta ja epäreilulta kaikki se, minkä olen kirjoittanut olevan nyt paremmin elämässäni. En ole halunnut hehkuttaa esimekiksi Facebookissa nykyistä onneani kovin usein, sillä jollain egoistisella tavalla olen varma, että se tuntuisi hänestä pahalta. 

Huoh. Voi olla, että aika paljon ylireagoin nyt. Mutta haluanko antaa mahdolisuuden tilanteelle, jossa joku "väärä" saa tietää jotain minusta liikaa? Koska tavallaan olisi tosi kiva, jos ystäväni voisivat lukea näitä kirjoituksiani nykyelämästäni. Kuitenkin bloggaamisen yksi merkittävä pointti on myös se, että joku lukee. Kuinka paljon tieto siitä, että en olekaan kaikille lukijoille täysin anonyymi rajaa sitä, mitä kirjoitan?

No, se jää nähtäväksi, sillä Miehen mielestä parasta luettavaa ovat olleet juuri ne jutut, joissa kerron esimerkiksi lapsettomuudesta tai masennuksesta. Ne saattaisivat teoriassa myös aina joskus osua jonkun samassa tilanteessa olevan luettavaksikin. Lisäksi nimenomaan hankalista aiheista tekee hyvää kirjoittaa. Päätin siis, että en poista IG-tiliä enkä yhtään vanhaa kirjoitusta täältä blogista. En myöskään käy sensuroimassa mitään.Valitsen rohkeuden.

Moi tutut, älkää kiltit paljastako minua <3

Ladataan...

Voi ihmettä! Napukka täytti tämän viikon maanantaina puoli vuotta! Minä olen ollut puoli vuotta äiti. Minä ja Mies olemme olleet puoli vuotta yhdessä vanhempina.

Tämä on ollut aivan ihmeellinen puolivuotinen. Olin odottanut tätä niin kauan, mutta se on onnekseni ollut jokseenkin sellaista, kuin kuvittelinkin. Pelkäsin vähän, että koska olin niin monta vuotta ehtinyt toivoa ja haaveilla äitiydestä, se osoittautuisi käytännössä jotenkin kovin toisenlaiseksi. Ajattelin aina olevani äitityyppiä ja nyt olen saanut huomata, että olin oikeassa. <3 Alkuun minusta tuntui huijaamiselta kutsua itseäni äidiksi, mutta nyt olen päässyt tuosta tunteesta yli ja pidän omaa äitiyttäni jo maailman luonnollisimpana asiana. Tietenkin minä olen äiti! Ja se on ihanaa. Olen elämäni aikana ehtinyt hoitaa monia vauvoja ja pikkulapsia, kehittää kiintymyssuhteen. Näiden lasten kohdalla on kuitenkin aina ollut se toinen ihminen, isä tai äiti, joka on ollut se, kenen puoleen lapsi on viimekädessä kääntynyt. Vaikka minä olen kelvannut lohduttajaksi ja leikittäjäksi, on ollut selvää, etten ole se kaikista tärkein. Tuntuu huumaavan ihanalta nyt ajatella, että Napukan kohdalla minä olenkin se ykkönen. Jopa vähän nolottaa iloita siitä niin paljon.. Vanha kaverini syyllisyys huomauttelee minulle tällaisina hetkinä, että et kai ole hankkinut lasta vain tunteaksesi itsesi tärkeäksi?? Tähän en oikeastaan osaa vastata. Sillä kyllähän olen nimenomaan halunnut äidiksi, jotain siis itselleni. Nyt kun Napukka on olemassa, on tietysti helpompi ajatella lapsen hankkimista myös hänen näkökulmastaan. Halusin tulla äidiksi, jotta hän saisi olla olemassa. Kasvaa ja kokea, luoda suhteita muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Elää.

Lapsen saaminen on tehnyt minusta ja Miehestä yhdessä vanhempia. Myös se on ollut aivan uskomattoman ihanaa! Tätä en ole ehtinyt toivoa yhtä kauan, kuin äitiyttä, sillä en ole tuntenut Miestä niin kauaa. Melko pian häneen tutustuessani kuitenkin tajusin, että haluan nimenomaan vanhemmaksi tämän miehen kanssa. Toisesta voi oppia valtavasti uutta, kun tämän kanssa saa lapsen. Se voi näyttää meistä niin parhaimpia puoliamme kuin heikkojakin. Onnea on, kun saa toisen kanssa yhdistää voimat sekä tukea toista tämän heikommista kohdista ja saada samoin tukea omiinsa. Täysin puolueettomasti voisin sanoa, että me sovimme Miehen kanssa vanhemmiksi yhdessä loistavasti. Olen monessa käänteessä kiittänyt mitä lie korkeampia voimia, jotka ovat suoneet minulle näin upean ihmisen rinnalle, kasvattamaan ja hoitamaan yhdessä omaa lastamme. Lähes päivittäin huokaisen helpotuksesta ja kiitollisuudesta, että Mies on juuri sellainen kuin on, osaa sanoa ne juuri oikeat sanat tai ottaa juuri sen oikean asenteen jossain potentiaalisesti hankalassa tilanteessa. Tuossa aiemmin sanoin, että minä olen Napukalle se ykkönen. No, Mies on kyllä kelvannut hänelle onneksi aivan yhtä hyvin koko tämän puolivuotisen ajan! Silti äidillä ja vauvalla on jotain maagista, mitä isällä ja vauvalla ei voi olla. Ja tämän on siis sanonut Mies. Minä uskon häntä.

Entä Napukka itse sitten? Hän on ollut olemassa täällä mahan ulkopuolella puoli vuotta. Hän on jo niin iso mutta silti vielä niin tuore. Hän on oppinut ryömimään, istumaan ja vähän seisomaankin tukea vasten, syömään "ihmisten ruokaa", seurustelemaan ja leikkimään ihan erilailla kuin pikkuvauvat. Voisimme jopa vannoa, että hänellä on jo huumorintajua. Hänellä on kuusi hienoa hammasta ja hahtuvaista, hellyyttävää tukkaa. Hänellä on vahvat raajat ja keskivartalo joita hän oppii joka päivä hallitsemaan paremmin. Hänellä on keskittymiskykyä ja sorminäppryyttä, temperamenttia ja uteliaisuutta. Sekä maailman kauneimmat tähtisilmät! Hän kuiskaa joskus kuin salaa "äittä" ja olen varma, että hän tarkoittaa minua <3

 

Pages