#onkopakkojaksaa
Lilyssä on taas heitetty bloggaajille yhteishaaste. Tällä kertaa on tarkoituksena kertoa mahdollisista kokemuksistaan työssä uupumiseen liittyen. Pari olen niitä ehtinyt lukeakin ja veikkaan, että niitä tulee (tavallaan valitettavasti) lisää. Täällä kun kirjoittaa aika monta nuorta naista, jotka ovat yksi tyypillinen työuupujien ryhmä. Myös minulla on tästä aiheesta oma tarinani kerrottavana.
Tämä blogi on oikeastaan saanut alkunsa siitä, kun päätin jäädä vuodeksi virkavapaalle luokanopettajan työstäni. Jo ihan ensimmäisessä (tai vähintäänkin toisessa) postauksessani sanoin, että tulen jossain vaiheessa kirjoittamaan enemmän siitä, mikä sai minut tekemään tämän päätöksen. Jotenkin tuo lupaus on jäänyt tähän asti lunastamatta, vaikka nyt olen jo yli vuoden pitänyt tätä pikkuista blogiani. Nyt on siis aika.
Kovin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti en voi työstäni kertoa, sillä vaikka kirjoitan anonyymisti, on kuvien perusteella minut kuitenkin mahdollista tunnistaa, jos minut tuntee oikeassakin elämässä. Tällöin taas eteen tulee vaitiolovelvollisuuteni pitäminen, oppilaitteni asioista kun en saa tietenkään kertoa mitään tunnistettavaa. Siksi haluan myös heti alkuun sanoa, että kukaan oppilaistani ei missään nimessä ole ollut syypää siihen, että minä en enää jaksanut olla ope. Kaikki ne pienet ekaluokkalaiset olivat yksilöinä mahtavia persoonia ja rakastettavia lapsia. Minun oli helppo pitää kaikista oppilaistani, mikä valitettavasti opettajan ammatissa ei aina ole itsestäänselvyys. Työvuosia takana vakinaisena opettajana minulla ei ollut vielä montaa, kun toissa syksynä sain tämän kyseisen luokan. Edellinen ryhmäni (joka minulla oli useamman vuoden) oli ollut niin sanottu ihanneluokka, jossa toki oli omat haasteensa ja oppilailla omat ongelmansa, mutta kaikenkaikkiaan minusta tuntui, että meillä oli lasten ja vanhempien kanssa homma hanskassa. Koin olevani oikeassa ammatissa ja (ainakin virkavuosiini nähden) hyvä opettaja. Sain myös paljon positiivista palautetta, mikä tuki tätä tunnetta. Noiden auvoisten työvuosien aikana sairastuin kuitenkin yksityiselämäni haasteiden takia masennukseen ja avioliittonikin päättyi. Koulu oli kuitenkin minulle se paikka, missä hommat sujuivat ja oppilaiden kanssa sain ajatukset pois omista murheistani.
Kun syksy uuden luokan kanssa koitti, olin vakiinnuttanut suhteeni Mieheen ja masennukseni oli minulla hyvin hallinnassa. Julistin kollegoillekin, että olen rakastunut, uudestisyntynyt ja pystyn nyt mihin vaan! Työmotivaationi oli korkea ja lähdin todella innoissani matkaan uusien ekaluokkalaisteni kanssa. Jo melko pian huomasin, että kemiat minun ja oppilaiden välillä ovat hyvät, he pystyivät luottamaan minuun ja pitivät minusta. Huomasin myös, että kemiat joidenkin näiden oppilaiden välillä vaativat töitä. Tämä johtui paljolti siitä, että useampien yksittäisten lasten kohdalla hahmottui runsaasti työmaata. Vaikka kuinka teimme kollegojen kanssa heti alkuun töitä, juurtuivat väkivaltaisuus, aggressiivisuus ja ilkeät sanat osaksi luokkamme arkea. Tyypillisesti luokassa kuin luokassa on yksi tai kaksi oppilasta, jotka vaativat opettajalta erityishuomiota ja energiaa liittyen jonkinnäköiseen häiriökäyttäytymiseen. (En nyt siis puhu ollenkaan oppimisvaikeuksista, jotka toki myös vaativat erityishuomiota.) Kun nämä pari oppilasta saadaan paremmille raiteille, heijastuu se positiivisesti koko luokan ilmapiiriin ja koulurauhaan. Suuri osa oppilaista nimittäin toimii yleensä vain muiden mallin mukaan. Tälle luokalle oli sattunut näitä erityishuomiota vaativia kuitenkin tavallista enemmän.
Siispä palavereja, neuvonpitoja, täytettäviä asiakirjoja, yhteydenottoja, erikoistavoitteiden seuraamista, kasvatuskeskusteluja, erityisjärjestelyjä ja raportoitavaa oli enemmän. Puhumattakaan siitä, että koulupäivän aikana häiriötilanteita ja niiden selvittelyjä oli enemmän. Ja kun ope joutuu jättämään muuta ryhmää paljon itsekseen tai avustajan kanssa (minulla oli sentään tällainen!!), syntyy luokassa lisää harmillisia tilanteita. Toki yritin hoitaa mahdollisimman suuren osan selvittelyistä välitunneilla (koulukyytien vuoksi koulun jälkeen ei voinut ketään jättää), mutta akuutit tilanteet oli aina hoidettava heti ja välitunnit loppuivat hyvin nopeasti kesken. Varsinkin kun noin kerran päivässä minulla oli valvontavuoro ja minun piti olla täsmällisesti pihalla kaikkien käytettävissä. Usein tuli myös uhrattua omaa ruokailuaikaa (ruokataukoahan alakoulun opettajilla ei ole) jolloin lounaan sisäänhengittämiseen jäi aikaa sen pari minuuttia. Kertaakaan en tainnut kuitenkaan jättää lounasta väliin, sen verran olin Mieheltä oppinut. Jos joskus välitunnilla ei ollut mitään oppilasasiaa hoidettavana, niin jollain asialla tuli aina juostua. Koulupäivät olivat ehkä lyhyitä, mutta niihin ei sisältynyt juurikaan hengähdyshetkiä. Kun ekaluokkalaiseni pääsivät kotiin, minulla oli yleensä jonkin verran opetustunteja isommille oppilaille. Sitten aloitin viestien kirjoittelut ja muut yhteydenpidot, sekä seuraavan päivän tuntien valmistelut.
Näitä iltapäivän työtunteja koetin vaalia rauhoittumiseen. Yritin muistaa aina syödä välipalaa (Mies piti ihanasti huolen, että minulla oli aina vähintään banaani ja tummaa suklaata!), keitin kupillisen teetä, saatoin laittaa luokkaan musiikkia soimaan, ehkä istuin hetken opehuoneessa kollegoiden kanssa jutustelemassa. Nämä ”varotoimet” olivat ihan välttämättömiä, muuten olisin pudonnut paljon aikaisemmin. Ehkä ilman keskenmenoja olisin jopa selvinnyt.
Vuosi läheni loppuaan ja olin uponnut jo kaulaani myöten muutamien oppilaitteni ja heidän perheittensä henkilökohtaisiin asioihin. Kun lähdin töistä, en jättänyt näitä asioita työpaikalle. Koin vastuuta, minun pitäisi olla se, joka vähintään löytää oikean auttavan tahon, jos en osaa itse auttaa. Koetin pyytää apua oppilashuoltoryhmältä, kollegoilta, rehtorilta ja muutamilta ulkopuolisilta toimijoilta niin paljon kuin vaan osasin. Silti tunne loppukädessä oli se, että näin syntyi ainoastaan lisää palavereja, seurattavaa ja raportoitavaa. Tuntui lohduttomalta, miten vähän oltiin menty eteenpäin. Uusia ongelmiakin oli ehtinyt tulla. Minä itkin kotona Miehelle milloin voimattomuuden tunnettani jonkin yksittäisen oppilaan asiassa, milloin huonoa omaatuntoa muiden oppilaiden jäädessä liian vähälle huomiolle, kun osa heistäkin oli alkanut reagoida. Lisäksi sain muutamia kurjia yhteydenottoja luokan tilanteesta pelästyneiltä vanhemmilta, vaikka yleisesti ottaen meillä hyvät välit olikin. Tuntui, että kun yhteen ongelmakohtaan koetti saada parannusta, selän takana leimahti viisi uutta tulipaloa joita sitten sinkoilin sammuttelemassa.
Ensimmäistä kertaa tunsin olevani suorastaan huono työssäni. Uusi opetussuunnitelmakin oli juuri otettu käyttöön ja siihen olisi pitänyt jaksaa perehtyä, tehdä opetuksesta upeaa ja ilmiölähtöistä. Kaikki hienot oppimiskokonaisuudet jäivät meidän luokallamme joko aloittamatta tai pelkäksi pintaraapaisuksi, kun koetin vaan pitää kunkin koulupäivän kasassa niin, ettei arimmankaan tarvitsisi pelätä. Minusta tuntui, että pilaan yhden luokallisen koko koulutaipaleen tätä menoa! Mies yritti vakuuttaa kerta toisensa jälkeen, etten voi ottaa harteilleni sellaista vastuuta, mutta en voinut tunteelle mitään. Sitten tuli ensimmäinen keskenmeno.
Olin toivonut lasta jo vuosia. Olimme exäni kanssa käyneet erinäisissä hedelmättömyyshoidoissakin. Raskaus oli käsittämättömän iloinen yllätys, joka ei valitettavasti kestänyt kauaa. Joulujuhlassa nieleskelin kyyneliäni ja koetin pärjätä runsaan verenvuodon kanssa. Onneksi alkoi loma! Raskaudesta kuultuamme olimme aloittaneet mielialalääkkeitteni alasajon, sillä ne tulisi kuitenkin lopettaa ennen synnytystä. Yksi alkanut raskaus loi toivoa, että kyllä tässä vielä pian taas raskaana ollaan, siksi jatkoimme keskenmenon jälkeenkin. (Lääkkeitten lopettamisesta olen kirjoittanut aiemmin, se toi tosiaan lisähaastetta runsaasti seuraavalle lukukaudelle.) Heti vuoden alusta olinkin taas uudelleen raskaana. Myös tämä onni loppui lyhyeen.
Näiden yksityiselämäni haasteiden takia minulta viimein loppuivat kokonaan voimat selvitä enää työstäni. Jäin pitkälle sairauslomalle, lyhyemmillä olin ollut jo loppuvuodestakin. Minulle oli työterveydestä osoitettu loistava psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa kävin tänäkin aikana juttelemassa säännöllisesti. Kaikki aiheeseen liittyvät keskustelut rehtorimme kanssa olivat olleet hyviä ja lämpimiä. Mies tuki minua omalla lujan lempeällä tavallaan ja lähipiirinikin oli ymmärtäväinen. Kaikki oli siis loistavasti toipumistani ajatellen. Minulle oli järjestetty loppukevääksi työnohjaustakin, kun palaisin takaisin töihin. Minulla todella oli sellainen olo, että minun voinnistani välitetään ja minua ymmärretään.
Kun sitten palasin töihin pariksi viimeiseksi kuukaudeksi, ymmärsin nopeasti, että en siltikään ollut vielä valmis. Tajusin, että voin ehkä hammasta purren vetää tämän lukuvuoden pakettiin, mutta 8 viikon kesäloma (vaikka kateutta herättävän pitkä onkin) ei ikinä riittäisi siitä palautumiseen. Mietin opintovapaalle jäämistä, mahdollisuutta lyhenneettyn työpäivään ja ensimmäistä kertaa urani aikana ihan kokonaan alan vaihtoakin. Mikään ei kuitenkaan käytännössä tuntunut mahdolliselta, joten tein taloudellisesti melko hurjan päätöksen ja hain palkatonta virkavapaata seuraavaksi lukuvuodeksi. Kaikilla ei missään nimessä olisi tällaiseen luksukseen mahdollisuutta, mutta Mies on sen verran vakavarainen, että uskalsimme. Minun oli toki tarkoitus etsiä joitain lyhytkestoisia muita töitä, noin niin kuin kokeilumielessä, mutta koska mitään ei ollut valmiiksi sovittuna, oli päätös kuitenkin aika rohkea minun mittapuullani.
Aloin siis laskea päiviä loman alkuun, tein oikein ”aamukamman” josta väritin aina ruudun yhdestä työpäivästä selvittyäni. Näin jälkikäteen tuntuu, kuin olisin melkein pidätellyt hengitystäni tuon kevään! Koetin vielä antaa parhaani oppilailleni, ennen kuin luovuttaisin heidät eteenpäin. Oloni oli kevätjuhlassa uskomattoman haikea mutta myös helpottunut. Selvisin, mutta olin antanut itsestäni liikaa.
Luonto on uskomaton, sillä olen varma, että keskenmenoni sekä aiempi lapsettomuuteni johtuivat siitä, etten ollut henkisesti tarpeeksi valmis äidiksi. Olin liian stressaantunut kahden ensimmäisen raskauden aikaan, ja ennen Miestä taas olin liian ahdistunut ja yleisesti onneton, siksi en tullut raskaaksi exäni kanssa. Kun olin saanut levätä yhden kokonaisen kesäloman ilman työn alkamisen paineita, oli lapsihaaveeni määrä vihdoin toteutua. Nyt kun onnellisena äitiyslomalaisena ajattelen, että muutama viikko sitten olisin asioiden ollessa toisin aloittanut taas työt, en voi muuta kuin huokaista helpotuksesta. En olisi vieläkään ollut valmis. Olen ilmoittanut töihin, että hoidan lastani kotona vielä tämän ja seuraavan lukuvuoden. Sitten minun on joko jätettävä virkani tai palattava töihin. En osaa vielä yhtään sanoa, mitä teen. Opettajan ammatti tuntui kutsumukseltani, mutta yksi lukuvuosi sai minut täysin pois raiteiltani. En todellakaan tiedä, onko minusta sittenkään tähän hommaan.
Olenko liian herkkä ammattiin, jota rakastan?