Lukuhaaste 2019: Hukan enkelit

Lukuhaasteen toinen kirja, eli helmikuun kirja (aikataulussa ollaan, vielä!) on haasteen kohta 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001). Luimme kirjan ydessä Miehen kanssa toisillemme ääneen.

42B45FB7-295D-4E4E-8E8B-1017C8E0F570.jpeg

Kirja on osa Jokisen Komisario Koskinen -sarjaa, ja olemme tämän tamperelaisen komisarion kikkailuista lukeneet jo useamman kirjan verran. Koskiset ovat siitä mukavaa luettavaa, että vaikka ovatkin siis dekkareita, ne eivät oli liian hurjia. Surmatekoja ei kuvailla liian yksityiskohtaisesti, eikä niissä ole varsinaisesti actionia, jossa saisi jännittää suosikkihahmojensa hengen puolesta. Koskinen ratkoo rikoksia käyttämällä päätään ja aika paljon myös ihan tuurilla. Hän ei tee hurjia sankaritekoja tai jahtaa aseen kanssa rikollisia. Henkilöhahmot ovat jonkin verran karikatyyrimäisiä, mikä ei haittaa yhtään. Rikoksen tekijöiden mielenmaisemaankaan ei uppouduta liiaksi, mikä myös auttaa lukukokemuksen pitämisessä kevyellä viihteen tasolla. Juonenkäänteiden ennalta-arvattavuus on meille koville dekkarien kuluttajille hyvää keskitasoa; emme arvaa aina kaikkea, mutta aina jompi kumpi vähintään jotain oleellista.

Tämä viimeisin lukemamme kirja, Hukan enkelit, oli molempien mielestä Koskis-sarjan tähänastista parhaimmistoa. Tapahtumat sijoittuvat tamperelaiseen palvelutaloon, jossa asuu joko tapaturmaisesti tai sairauden vuoksi pyörätuoliin joutuneita ihmisiä. Talon asukkaat tuntuvat joutuneen vaaran alaisiksi, sillä liikkeellä on tappaja, joka tuntuu olevan erityisen kiinnostunut juuri tästä palvelutalosta. Henkilökunta on uupunutta ja ylityöllistettyä, mutta koettaa parhaansa mukaan pitää talon toimintaa yllä. Myös poliisien keskuudessa on puheita palvelujen ulkoistamisesta ja kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän stressaantuneita. Koskinen painaa tapansa mukaan pitkää päivää ja unohtaa jälleen jatkuvasti syödä. Hän tuntee olevansa vastuussa palvelutalon tapahtumista ja koettaa kiihkeasti pysäyttää tappajan. Samalla hän valmistautuu hölkkätapahtumaan, johon on ottanut nuoremmilta, ylimielisiltä kollegoilta haasteen vastaan ja koko laitos lyö vetoa lopputuloksen puolesta. Kaiken keskellä hän koettaa pitää jonkinlaisia välejä yllä aikuiseen poikaansa tuottaen tälle kuitenkin jatkuvasti pettymyksiä. Kaikki Koskisen ympärillä myös tuntuvat ottaneen tehtäväkseen hoitaa tämän naisasiat kuntoon, avioerosta on kulunut jo useita vuosia, mutta Koskinen vaan painaa duunia.

Kerronta on sopivassa tahdissa etenevää ja dialogi tuntuu autenttisen tamperelaiselta. Ääneen lukiessa tulee väistämättä ottaneeksi vähän manselaista nuottia mukaan! 😀 Kirja ei tempaa mukaansa kuten jotkut dekkarit, mutta sitä tekee mieli lukea. Sanoisin siis, että se on turvallinen valinta, ja turvallinen ei tietystikään aiheuta sellaisia väristyksiä, kuin hyvin jännittävä tai pakahduttava kirja voisi. Kevyenä iltalukemisena siis oikein mainiota viihdettä! Koskisia voikin hyvin suositella melkein kenelle vaan, kunhan käsittää, että tämän kirjan jälkeen ei todennäköisesti jää haukkomaan henkeä. 

 

kulttuuri kirjat