Ensimmäinen vuosi
Tänään aamulla vähän viiden jälkeen se tuli täyteen: Meidän ensimmäinen vuotemme Napukan vanhempina, Napukan ensimmäinen vuosi meidän sylissämme. Vauvavuosi.
Meinaan purskahtaa liikutuksesta itkuun, kun vain ajattelenkin asiaa. Minä olen ollut äiti vuoden! Olin odottanut äitiyttä ja omaa lasta niin pitkään, että pelkäsin, ettei se voi mitenkään olla niin ihanaa, kuin unelmissani se oli ehtinyt muodostua. Eihän se ollutkaan täysin samanlaista, kuin olin kuvitellut, mutta kyllä juuri niin ihanaa! Äitiys on minulle se juttu.
Nyt olen saanut viettää vauvavuoden, hyvin todennäköisesti elämäni ainoan, ja en kyllä kadu tai muuttaisi siitä mitään. Napukka on ollut tosi helppo ja terve vauva, hänen kanssaan on ollut todella antoisaa opetella äitiyttä. Mies on ollut oma itsensä, eli huomaavainen, hellä ja rauhallinen, kaiken univelan ja minun hormoniheittelyjenikin keskellä. Hänen kanssaan on ollut todella antoisaa opetella yhteistä vanhemmuutta. Oma keho on palautunut hyvin niin raskaudesta kuin sektiostakin, imetys on onnistunut ihan alkua lukuun ottamatta kuin suoraa oppikirjasta. Pääkin on kestänyt hyvin, enkä suureksi helpotuksekseni sairastunut raskaudenjälkeiseen masennukseen. Masennustaustalla risikini olivat tähän normiäitiä korkeammat, varsinkin, kun lopetin mielialalääkkeiden syömisen vasta raskaana ollessani.
Välillä on tietysti ollut hankalaa ja väsyttävääkin. Se kuuluu asiaan. Yöheräilyt olivat minulle raskas kokemus, mutta ei niin raskas, kuin pelkäsin. Olen todella oppinut arvostamaan unta, ja se onkin ainoa aihe, josta olemme Miehen kanssa saaneet mitään epäsopua aikaan. Mies kun luonnostaan tuntuu tarvitsevan vähemmän unta kuin minä, ja jää usein iltatoimissaan (minun näkökulmastani) hidastelemaan, kun minulla olisi jo kiire saada päät tyynyyn. Onneksi tästäkin aiheesta olemme pystyneet rakentavasti keskustelemaan mököttämisen tai tiuskimisen sijaan.
Päivät kahdestaan Napukan kanssa sujuvat suloisesti vaikkakin välillä vähän puuduttavasti. Hän ei kiukkua tai juurikaan itke, eikä muutenkaan ole mitenkään raskas lapsi, mutta eniten kaipaan sitä, että saisin jakaa jonkun aikuisen kanssa kaikki ne hauskat jutut, mitä Napukka oivaltaa ja touhuaa. Siksi, kun Mies tulee töistä kotiin, en kaipaa sitä kuuluisaa omaa aikaa juurikaan, vaan kaikista mieluiten teen ihan sitä samaa, kuin koko aiemmankin päivän, mutta yhdessä Miehen kanssa: Ihastelen Napukan kikkailuja!
Oman kokemukseni mukaan vauvavuosi muuttui viikko viikolta helpommaksi ja palkitsevammaksi. Napukka nukkui koko ajan paremmin, söi harvemmin, oppi liikkumaan ja sitä kautta viihtymään paremmin. Hänen kehitystään on ollut upeaa seurata! Hänestä on tullut tarmokas tyttö, joka mieluusti uppoutuu pitkäksikin aikaa johonkin tarkkuutta vaativaan puuhaan, kuten rasioiden avaamiseen ja sulkemiseen, kirjan sivujen kääntelyyn, vetoketjun käytön opetteluun tai pienten esineiden poimimiseen. Kuitenkin hän on myös sosiaalinen ja riehakas, hän pitää erilaisten vauvasirkustemppujen tekemisestä sekä jahtaamisleikeistä ja kutittamisesta. Hän harjoittelee hellää koskettamista ja kujertaa suloisesti pehmoleluilleen. Hän opettelee kovasti puhumaan toistamalla ahkerasti aikuisen perässä sanoja (tai niiden alkutavuja). Hän osaa kävellä ilman tukea muutamia askeleita ja seisoo jo melko tukevasti.Hän on meistä maailman hienoin pieni tyttö! <3
Seuraava vuosi tuo tullessaan varmasti taas kaikenlaista uutta. Napukkaa pitää alkaa jo jonkin verran kasvattaa, pelkkä hoitaminen ja viihdyttäminen ei enää riitä. Kuitenkaan hän ei vielä pitkään aikaan ole kykeneväinen kovinkaan syvällisiin järkeilyihin. Ennustankin, että tässä tulee olemaan tulevan vuoden suurimmat haasteet, mutta sen näkee sitten. Ammattikasvattajana asia ei siis suinkaan minua pelota, mutta käsitän, että se vaatii varmasti kärsivällisyyttä ja hermoja. Vauvan hoidossa olemme olleet Miehen kanssa todella samoilla linjoilla, pian saamme nähdä, miten hyvin pelaamme yhteen taaperon kasvattamisessa.
En malta odottaa!