Serotoniinia, serotoniinia…
Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa SSRI-lääkkeen lopettamisesta. Se kun ei ole mikään ihan simppeli homma. Tämä raskaus vähän sekoitti suunnitelmia, kun onkin sitten halunnut oikeastaan kirjoittaa vain siitä. Nyt muutamana viimeisenä päivänä en ole päässyt koneen ääreen oikeastaan ollenkaan, sillä minullakin alkoi nyt kunnolla se pahoinvointi.
Koetin tässä laskeskella, että kuinka pitkään olen edes syönyt mielialalääkkeitä. Kanta.fi tarjoaa onneksi vastauksen, muuten en olisi ikinä muistanut. Ensimmäisen kerran olen ostanut ko. lääkettä huhtikuussa 2015. Saman vuoden marraskuussa olen näköjään vaihtanut merkkiä tähän, joka nytkin on käytössä. Vaihdon syynä oli ”epätodellinen olo”, joka kyllä helpottikin toisen merkin kanssa. Näin jälkikäteen tuntuu, että aivan liian pitkään edes sinnittelin tuon minulle sopimattoman merkin kanssa, mutta ongelmana oikeastaan koko mielialalääkehistoriani kanssa on se, ettei minulla ole oiken mitään selkeää hoitavaa tahoa. Tuon ensimmäisen reseptini sain yksityisen sektorin psykiatrin kirjoittamana. Häntä tapasin kokonaisuudessaan vain kolme kertaa. Kyse oli työterveyden hakemasta konsultaatiosta. Sen jälkeen kävin ehkä kaksi tai kolme kertaa yhden työterveyslääkärin luona asian tiimoilta, mutta en kokenut, että hänellä olisi ollut minulle juurikaan annettavaa. Tapaamiset olivat jotenkin vaivaannuttavia, vaikka lääkäri persoonana olikin oikein ystävällinen ja asiallinen. Jäin siis asian kanssa aika yksin.
Kun sitten kyllästyin epätodelliseen oloon, päätin itsekseni vain lopettaa. Se oli tietysti minulta tosi hätäistä ja harkitsematonta. Kuvittelin, että pienensin lääkemäärää tosi kärsivällisesti, ensin puolittaen, sitten neljäsosiin. Aikaa tähän käytin yhden viikon. Yhden viikon! HA! Tämä tuntuu erityisen naurettavalta nyt toisella yrittämällä, kun olen kymmenettä kuukautta lasketellut alas lääkemääriä, enkä vieläkään ole nollassa. No, kuten arvata saattaa, vieroitusoireet olivat jär-kyt-tä-vät noin nopean lopetuksen jälkeen. Pahemmat kuin pahimmillaan tämä raskauspahoinvointi on (ainakaan vielä) ollut. Makasin sohvalla pahoinvoivana ja lähes liikuntakyvyttömänä, ehdottoman työkyvyttömänä, aivoissa säkenöi oudot sähköiskun tuntemukset, keho tärisi ja nytkyi. Pahinta oli silti se, mitä äkillinen serotoniinikeikahdus teki mielelleni. Se oli mustaakin mustempi. Kaikki maailman ihmiset vihasivat minua, olin kurja ihmisroska joka olisi sietänyt heittää menemään, eikä kukaan olis taatusti jäänyt edes kaipaamaan. Itkin lähes koko ajan. Jälkikäteen on todella kammottavaa edes ajatella, millaiseen tilaan olisi joutunut, jos olisin viettänyt vieroitusoireissani paria päviää enempää. Onneksi, siis on-nek-si olin muutamaa päivää ennen oireiden iskemistä (ne iskivät sinä iltana, kun lääkemäärä ensimmäisen kerran oli nolla, ei laskun aikana ollenkaan) varannut lääkäriajan terveyskensukseen ihan muista syistä. Läheltä piti, etten vain jättänyt sinnekin menemättä, mutta jonkinlainen syvään juurtunut tarve olla hyvä kansalainen, esti minua haaskaamasta lääkärin aikaa.
Kohdalleni sattui ihana, rauhallinen lääkäri, joka tietysti näki, että minulla ei ollut kaikki kunnossa. Hänellä oli jonoa, mutta hän ei suostunut päästämään minua vain menemään. Ehdimme oman vastaanottoaikani sisällä jo päästä alkuun, mutta hän pyysi minua odottamaan käytävässä, hän järjestäisi minulle vielä lisäaikaa myöhemmin samana päivänä. Sain mukaani nipun erilaisia testejä, joilla tehdään alustavia arvoita henkilön masentuneisuudesta, ahdistuneisuudesta, stressitasoista ynnä muusta. Sain kaikista korkeat pistemäärät.
Tämä lääkäri kehoitti minua aloittamaan lääkityksen uudelleen. Oloni normalisoitui muutamassa tunnissa. Kun mietimme jatkoa, en halunnut enää mennä työterveyden asiakkaaksi tässä asiassa. Olisin halunnut päästä hänen potilaakseen, mutta hänellä oli juuri alkamassa kesäloma, ja minä tarvitsin seurantaa heti. Siispä hän valitsi minulle toisen terveyskeskuslääkärin ja varasi ajan. Myös tämä lääkäri osoittautui todella sopivaksi minulle, ja hänen luonaan kävin ehkä nelisen kertaa. Viinahuuruisia hurjastelujani kuunneltuaan, hän päätti tehdä minulle lähetteen arviointijaksolle psykiatriselle poliklinikalle. Hän halusi sulkea pois bipolaarisen häiriön. En enää muista, kauanko arviointijakso kesti, ehkä vähän alle puoli vuotta, mutta sen aikana siirryin sitten taas seuraavan hoitavan tahon listoille, enkä tätä kyseistä terveyskeskuslääkriä tavannutkaan enää. Arviointijakso oli mielenkiintoinen, ja olen todella kiitollinen, että yhteiskunnassamme on mahdollisuuksia järjestää tällaista tukea. Etenkin kanssani työskentelevä psykiatrinen sairaanhoitaja oli erittäin hyvä työssään. Tämän jakson aikana lääkettäni vaihdettiin, ja oloni muutenkin vähän tasaantui. Tässä kohden myös Mies oli tullut kiinteämmäksi osaksi elämääni, millä oli taatusti myös positiivinen vaikutus. Minulla ei todettu bipolaarista häiriötä.
Jakson jälkeen minulla oli lääkkeitä reseptillä runsaasti, enkä kokenut tarvitsevani lääkärin tapaamisia enää säännöllisesti. Kävinhän psykoterapiassa ja minulla oli Mies. Kävin muutaman kerran uusimassa reseptiä satunnaisilla terveyskeskuslääkäreillä, ehkä saatoin käydä joskus työterveyslääkrilläkin, mutta mitään varsinaista hoitosuhdetta minulle ei kehittynyt minnekään. Siksi olen tämän toisen lopetusyritykseni kanssa ollut oikeastaan kahdestaan Miehen kanssa. Ajatus lopettamisesta tuli, kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Minulla oli etukäteen lääkäriltä saatu tieto, että lääkettä voisi käyttää raskauden aikana, mutta pari viikkoa ennen synnytystä se tulisi jättää pois. Koska minulla oli nyt oman käden kokemusta siitä, miten vaikeaa lopettaminen voisi olla, päätimme aloittaa pitkällisen prosessin heti. Koin myös olevani valmis siihen. Mies oli jällen kerran ihana. Hän puhui koko ajan meidän projektistamme, otti aiheesta selvää, luki tieteellisiä artikkeleita, ja yhdessä laadimme aikataulun. Oleellista oli, että lääkemäärän pienentyessä, vähentämisvauhdin tuli myös hidastua. Vaarana oli (ja on siis edelleen) ikävien oireiden lisäksi myös relapse, eli masennuksen puhkeaminen uudelleen.
Tällä kertaa vauhti oli sen verran hidas, että keho ja aivot ehtivät reagoida jo heti ensimäisiin vähennyksiin. Tästä keskenmenot ja rankka työtilanne saivat vielä oikein boostausta. Mietin useaankin otteeseen, olenko ihan hullu, kun tällaisen paineen keskellä vielä haluan ajaa lääkkeitäkin alas. Joka kerta tulin kuitenkin samaan lopputulokseen: Jos ei nyt, niin koska? Alkaneet raskaudet loivat toivoa, ja koska lääkkeistä piti kuitenkin luopua synnytkysen kynnyksellä, niin yhtä hyvin saatoin aloittaa vähentämisen nyt. Näin ainakin saisin tehdä sen hyvin rauhalliseen tahtiin. Tässä kohden en sitten enää edes halunnut käydä lääkärien juttusilla. Tiesin, että he koettaisivat puhua minut ympäri suunnitelmastani, että tilanne oli minulle liian rankka. Itse kuitenkin halusin hammasta purren nyt vaan eroon lääkkeistä. Ajatus siitä, että raskauden lopulla koettaisin kaikkien muiden vaivojen ja huolten ohessa aloittaa homman uudestaan, tuntui aivan tuhoon tuomitulta.
Siispä jatkoin. Aloitusannokseni oli 100 milligrammaa päivässä. Nyt olen 2,5 milligrammassa. Tuota pikkuruisen pientäkin annosta kehoni edelleen vaan tarvitsee, joten en pidä kiirettä. Näin pienen annoksen mittaaminen on tuottanut jonkin verran haasteita. Yhdessä tabletissa siis on tuo 100mg, ja puolittamista pienempiin halkaisuihin se ei oikein sovellu, sillä lääkeaine voi olla tabletissa epätasaisesti. Siispä olen liuottanut tabletin veteen, ja annostellut nestettä lääkemitalla. Nyt minulla on käytössäni 100 millilitran huuhteluruisku, jossa mitta-asteiko on 5 millilitran välein. Tuon 2,5 millilitraa pystyn siis vielä melko tarkasti mittaamaan. Suunnitelmani on, että jossain vaiheessa ryhdyn kolmasosan tai neljäsosan ruiskusta annosteluani vetämällä sen uudellen täyteen vedellä. Jatkaen saman, 2,5 millilitran päiväannostusta. Tällä tavoin lääkemäärä pienenee lopulta ihan homeopaattikseksi (=yhtä tyhjän kanssa).
Katsotaan, miten tämä suunnitelma toimii.
Muistutan vielä, että vaikka itse päätinkin ottaa lääkeasiani omiin käsiini, en missään nimessä suosittele sitä varauksetta muille. Jokaisen tilanne on uniikki, eikä toisen kokemuksia voi suoraa verrata omiinsa. Parasta varmasti olisi, jos olisi jonkun lääkärin kanssa pitkäaikainen hoitosuhde. Tällöin lopettamisesta keskustelemiselle olisi jotain pohjaa. 20 minuutin tapaamisen perusteella ei varmaan kukaan ammattitaitoinen lääkäri lähde kannustamaan mielialalääkityksen lopettamiseen. Jos siis joku lääkkeistään eroon kaipaava sattuu lukemaan tämän kirjoituksen, niin älä ainakaan ryntää suoraa päätä mihinkään, keskustele edes jonkun ammattilaisen kanssa. Kerro rohkeasti mitä toivot, mutta hyväksy myös se, että et välttämättä ole vielä valmis. Voimia ja lämpimiä ajatuksia kaikille mielen haasteiden kanssa painiskeleville!
Älkää jääkö yksin <3