You raise the bar for indulgence today!
Kuten on jo aiemminkin tullut mainittua, tunnen helposti syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa, jos minulla menee liian hyvin. Jos saan osakseni hemmotteluja tai etuuksia, joista en ole varma, olenko ansainnut niitä. Kun koen, että minulla on helpompaa tai mukavampaa kuin muilla. Nämä tuntemukset ja pohdinnat ovat tulleet minulle hyvin tutuiksi Mieheen tutustuttuani, sillä hän kohtelee minua kuin prinsessaansa. Hän tuntuu pitävän jonkinlaisena oman onnellisuutensa (suurena) osa-alueena sitä, kuinka onnelliseksi voi tehdä minut. Ymmärrän tämän tietysti, sillä haluanhan minäkin kaikin keinoin tehdä hänestä mahdollisimman onnellisen! Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin, minä rrrrrrakastan hemmottelua ja pieniä yleellisyyksiä. Minusta on ihanaa, kun saan olla kuin kukkanen kämmenellä. Siinäkin mielessä sovimme yhteen niin hyvin.
Miehen tarvetta helliä minua vahvistaa varmasti se asetelma, josta hän minut aikanaan löysi. Ryvin masennuksen, liiallisen alkoholinkäytön sekä uskottomuuden suossa, hyvin surkeassa tilassa siis. Hän kiskoi minut ylös ja opetti taas nauttimaan elämästä, näkemään asioissa hyvää ja olemaan kiitollinen. Hän on auttanut minua rakentamaan pirstaleina olleen itsetuntoni uudelleen, nyt jo aika hyvään kuosiin. Hän rohkaisee päivittäin minua olemaan armollisempi itselleni. Raskauden hormonimuutokset yhdessä elämäntilanteen muutoksen kanssa ovat toki heilutelleet minua ja psyykettäni. Samaan syssyyn on osunut myös mielialalääkkeen lopettaminen (tilanne sen suhteen onkin muuten jo aika mainio, kirjoitan siitä joskus toiste lisää). Vaikka olen niin paljon paremmassa kunnossa kuin pari vuotta sitten, olen kuitenkin edelleen se herkkä ja hitusen epävakaa tyttö. Vahvempi ja onnellisempi, ei epäilystäkään, mutta silti kompastelen välillä helposti, esimerkiksi juuri syyllisyyden kanssa.
Olen silti oppinut hemmottelemaan välillä myös itseäni. Tässä lyhyen ajan sisään olen käynyt hieronnassa, kampaajalla ja sokeroitavana, huomenna menen kasvohoitoon. Olen ostanut itselleni kukkia ja syönyt hyvin. Olen hankinut ihanan, lämpimän syystakin. Mies kannustaa minua tähän, ja on toki myös taloudellisena mahdollistajana tällaiselle. En siltikään kehtaa juuri kavereille tai siskolle näistä mainostaa. Jo pelkkä sapattivuoteni hävettää minua usein, saati sitten, että minulla voisi olla varaa vielä viettää sitä näin mukavasti! Tuntuu, että kaikilla muilla on niin vaikeaa ja rankkaa, miksi minä saan elää tallaista helppoa elämää?? Voiko se mitenkään olla oikein?
Toisaalta, onko se myöskään muilta pois? Harmittaako siskoani, että minun ei tarvitse käydä nyt töissä, mutta hänen tarvitsee? Harmittaako ystäviäni, jos voin piipahtaa hieronnan jälkeen kivassa kahvilassa, kun heillä on työ- ja opiskelustressiä? En oikeasti osaa sanoa. Mielestäni ei olisi hienotunteista tällaisista asioista heille mainostaa, mutta en kyllä usko, että minua minua itseäni toisten onni harmittaisi. Kun painiskelin lapsettomuuden kanssa, ja siskoni sai ihanan vauvan, en olisi voinut olla onnellisempi. Kun avioliittoni rakoili, en kokenut katkeruutta kun kävin ystävien häissä. Kun olin niin uupunut yksityiselämäni sotkuista, etten jaksanut juurikaan harrastaa liikuntaa, iloitsin ystävän puolimaratonista.
Miksi siis kuvittelen, että muut olisivat jotenkin pikkusieluisempia? Kykenemättömiä iloitsemaan minun onnestani? Kateellisia?!
Koen, että tuo otsikossa lainaamani Kinder Buenon slogan on jossain määrin ironinen, vaikka kehottaakin ostamaan hemmottelevan hyvää suklaata. Kyseisen mainoksen naisethan tekevät ihan övereitä juttuja, ja sille naureskellaan hyväntahtoisesti. Samanlaisella sallivalla, mutta silti hemmottelun hemmotteluksi tiedostavalla asenteella koetan jatkaa eteenpäin. En halua, että luksuksesta tulee minulle arkipäivää, vaan että se on nimenomaan sitä, indulgence.
Ollaan kivoja itsellemme <3