Vauva liikkuu
Hyviä vuoden viimeisiä päiviä!
Meidän perheessä joulunvietto sujui mukavan leppoisasti, vaikka se sisälsikin paljon matkustelua ja paikasta toiseen siirtymistä. En kuitenkaan kirjoita nyt joulustamme, vaan haluan jakaa taas raskauteen liittyviä kokemuksiani. Siinä toivossa, että jollekin olisi niistä hyötyä.
Olin jouluyönä maha pinkeänä (niin syömisestä kuin raskaudestakin) unta odotellessani huomannut, että vauva ei liikkunut ihan yhtä tarmokkaasti kuin normaaleina iltoina maaten käytyäni. Viikkojahan minulla on kasassa nyt se 26. Olin lukenut monestakin lähteestä, että vauva on vielä niin pieni, että mahtuu mahassa aika erilaisiin asentoihin, ja joskus hentoiset potkut saattavat suuntautua vaikka selkärankaan päin, jolloin niitä ei tunne yhtä hyvin. Lisäksi istukkani on edessä. Tyynnyttelin siis itseni joulu-uneen Miehen kainaloon.
Kun joulupäiväkin meni melko vähäisten tuntemusten merkeissä, enkä vielä seuraavanakaan iltana sänkyyn rauhoituttuani tuntenut kuin muutaman vaimean liikahduksen, aloin huolestua. Miksi vauva on nyt niin flegmaattinen? Miksi se ei aloita tuttua iltajumppaansa, kun käyn nukkumaan? Onko se tosiaan nyt jo pari päivää hengannut uudessa asennossa, enkä tunne siksi enää napakoita potkuja? Koetin edelleen pitää mieleni rauhallisena, mutta seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen pötkötellessäni huolen kyyneleet tulivat. Mies oli taas ihana ja vakuutti, että minulla on nyt täysi oikeus soittaa ja kysyä asiasta. Epäröin vähän, sillä kyllähän minä edelleen tunsin aina välillä pientä liikettä. Lisäksi en ollut oikein varma, mihin minun pitäisi soittaa. Neuvolaan jos soittaisin, saisin odotella monta tuntia takaisinsoittopalvelun takia. Lisäksi aihe oli arka ja tiesin hyvin todennäköisesti alkavana itkeä puhelun aikana. Halusin siis kyläilykierroksellamme päättää itse ajankohdan ja paikan, jossa tuon keskustelun kävisin. Olimme sillä hetkellä Miehen äidin luona. Pojat nukkuivat vielä, ja meillä oli melko rauhaisassa paikassa oma huone, josta mieluusti puhelun hoitaisin.
Päätin soittaa yleiseen terveysneuvontaan, kai sielläkin nyt jotain osattaisiin sanoa. Kun sain hoitajan langanpäähän, hän kehotti minua soittamaan synnytyssairaalani päivystysnumeroon. Tätä en ollutkaan tullut yhtään ajatelleeksi! Neuvosta kiitollisena soitin siis sinne. Helpotuksekseni siellä suhtauduttiin asiaani ihan tosissaan. Jostain syystä aina pelkään, kun menen lääkäriin tai soitan johonkin tällaiseen paikkaan, että minut ”nauretaan pihalle” tai minulle ollaan ärtyisiä, että on meillä täällä asiakkaita, joilla on joku oikeastikin hätänä, voisitko olla häiritsemättä. Puheluuni vastannut henkilö (en ole nyt varma hänen ammattinimikkeestään) kehotti minua tekemään liikelaskentaa. Otin siis kaksi lasillista sokeripitoista juotavaa ja kävin tunniksi paperilehtiön kanssa selälleni makuulle. Jokaisen pienenkin liikahduksen merkitsin ylös. Tavoitteena oli tuntea vähintään kymmenen liikahdusta. Vauvelin saldo tunnin jälkeen oli kahdeksan minulle tuntunutta liikettä. Yhtään napakkaa potkua ei ollut tuntunut. Soitin siis ohjeen mukaan uudelleen päivystykseen. Puheluun vastasi eri henkilö kuin aiemmin. Hän rauhoiteli minua, mutta kutsui silti käyrille sairaalaan. Varmaan ihan vaan mielenrauhani takia. Olimme kuitenkin sen verran kaukana, ettei lähtö tullut kysymykseen. Niinpä sain ohjeeksi soittaa paikalliseen keskussairaalaan ja kysyä heidän toimintaohjeitaan. Sieltä sain käskyn tehdä samaisen liikelaskennan uudelleen, ja jos jälleen saldo olisi alle kymmenen, voisin tulla käyrille. Uudet mehut siis naamaan ja pötköttämään! Tällä kertaa ei liikkeitä tarvinnutkaan enää arvailla, niihin oli tullut selvästi pontta. Jo kymmenen minuutin kohdalla olin saanut saman tuloksen kuin edellisen tunnin aikana, joten julistin mieli keventyneenä tilanteen olevan kunnossa.
Tässä vaiheessa olivat pojatkin jo heränneet, samoin Miehen äidille oli täytynyt selittää, miksi miniä vaan makaa huoneessaan. Tunsin mukavaa lämpöä, kun näin miten helpottunut Miehen äiti oli, samoin pojat kyselivät, montako liikettä oli tullut. Tämä on merkityksellinen asia myös heille, vaikka eivät kovin aktiivisesti sitä osaa/halua näyttäkään. <3
Seuraavina päivinä liikkeet ovat tuntuneet normaalisti, ja olen iloinnut niistä taas uudella tavalla. Mysteeriksi jäänee, miksi oli tuollainen jakso, kun niitä oli niin vaikea tuntea. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun alkuraskauden verenvuodon jälkeen olen oikeasti ollut huolissani vauvasta. Mies sanoikin, että siihen on syytä totutella. Huoli ei lopu, kun vauvan saa maailmaan, ei alkuunkaan.
Sitä se vanhemmus on.