Lukuhaaste 2018: ”Äitikortti” ja ”Hammaskeiju”
Jatkoa pääkaupunkiseudun kirjastojen vuoden 2018 Lukuhaasteeseen.
Poikkeuksellisesti kohdasta Vanhemmuutta käsittelevä kirja minulla on nyt kaksi teosta. Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) sekä Eve Hietamiehen Hammaskeiju (2017). Äitikortin luin jo viime vuoden puolella, mutta haluan silti sisällyttää sen tähän listaan, sillä se oli lukukokemuksena hyvä ja siksi maininnan arvoinen. Hammaskeiju oli joululahja Mieheltä, ja olemme lukeneet sitä toisillemme ääneen.
Äitikortti poikkesi normaaleista lukutottumuksistani, sillä se ei ole romaani. Se ei ole oikeastaan myöskään tietokirja, Silfverberg ei väitä tietävänsä äitiydestä yhtään enempää kuin lukijakaan. Kirjaa voisikin kuvailla ehkä jonkilaiseksi monologien sarjaksi. Pääaiheena on toki äitiys, mutta ei pelkästään se. Kirjassa ruoditaan myös tyttöjen ja poikien seksuaalikasvatusta, hedelmättömyyttä sekä eläinten lisääntymistä. Silfverberg kirjoittaa kipakan hauskasti ja terävästi, välillä jopa tuohtuneesti. Hän ei missään nimessä yritä besservisseröidä vaan myöntää oman tietämättömyytensä tai naiviutensa monista asioista. Kirjaa oli vähän samankaltaista lukea, kuin olisi keskustella jonkun sarkastisen hauskan, hyvin sanavalmiin, mutta hieman jankkaamiseen sortuvan henkilön kanssa. Huomasin olevani Silfverbergin kanssa samoilla linjoilla monesta aiheesta, mutta välillä ajattelevani noniin, tämä asia tuli jo selväksi, olen samaa mieltä kanssasi, ei tarvitse enää melskata. Jos tästä piirteestä ei ”keskustelukumppaninsa” suhteen hermostu, niin kirja oli hyvinkin viihdyttävää luettavaa. Nappasin kirjan kirjaston special pokkareista, eli lainaa ei voinut uusia. Tämä ei kuitenkaan yhtään haitannut, sillä ahmaisin kirjan muutamassa päivässä.
Varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, sillä se ei ole perinteistä kertomakirjallisuutta, eikä edes omaelämäkerta. Kuitenkin lukija pääsee kulkemaan Silfverbergin matkassa tavallaan eräänlaisen (tosi)tarinan läpi, lähtien vauvahaaveen muodostumisesta ja jatkuen pettymysten kautta äidiksi. Hän kirjoittaa aina kustakin elämäntilanteestaan käsin suoraan, ei muistellen. Näin ollen lukijalle välittyy realistisen oloinen kuva naisesta eri äitiyden vaiheissa.
Kirja on ehdottomasti kevyttä ja hauskaa luettavaa, vaikka antaakin mukavasti aihetta myös omille pohdinnoille ja käsitysten puntaroinneille. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä olisi ollut mainio kirja Miehen kanssa ääneen luettavaksi. Tästä olisi varmasti syntynyt paljon mehukkaita keskusteljua! Voin suositella kirjaa hyvillä mielin ainakin kaikille vanhemmuudesta jollain tasolla kiinnostuneille, ikään tai sukupuoleen katsomatta.
Hietamiehen Hammaskeiju on sitten ihan perinteistä kertomakirjallisuutta. Se on jatkoa kirjoille Yösyöttö (2011) ja Tarhapäivä (2012). Trilogiassa lukija pääsee seuraamaan helsinkiläisen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon moninaisia vaiheita. Yösyötössä Paavo syntyy ja Antti jää vastasyntyneen kanssa kahdestaan, kun vauvan äidillä iso pyörä heittää, eikä hän pystykään ottamaan minkäänlaista vastuuta lapsestaan. Tarhapäivässä Paavo on (kuten nimestäkin saattaa päätellä) päiväkoti-ikäinen ja Hammaskeijussa tuore ekaluokkalainen. Paavon ja Antin hahmojen kasvua on ollut aivan ihastuttavaa seurata näiden kolmen kirjan ajan! He ovat ehkä vähän stereotyyppisiä miessukupuolen edustajia, mutta silti monitahoisia ja uskottavia. Jos jotakin tulee jatkuvasti ihmeteltyä näitä Hietamiehen kirjoja lukiessa, niin sitä, miten hyvin nainen voi osata kirjoittaa miehen näkökulmasta. Tätä varsinkin Mies on yhdessä lukiessamme välillä ääneenkin hämmästellyt.
Hammaskeiju oli minulle siinäkin mielessä viihdyttävää luettavaa, että siinä kuvataan myös koulun aloitusta, iltapäiväkerho-haasteita, Wilma-viestejä sun muuta minulle opettajana hyvinkin tuttua. Hupaisa yksityiskohta oli, että Paavon luokalla on kirjassa samat Aapiset, joista olen itse opettanut! Paavon koululaisuus ei kuitenkaan lähde ihan hirveän hyvin käyntiin, ja opettajana minulle tulikin surku taas siitä, miten Paavon kaltaiset nassikat kannattaisi ihan suosiolla laittaa kouluun vasta vuotta myöhemmin. Näihin tosielämän paavoihin törmää aina välillä ensimmäisiä luokkia opettaessa, ja on paljon suurempi kynnys sitten kerrata ekaluokka, jos kypsyys ei olekaan riittänyt. Lisäksi on niin kurjaa, että pieni päiväkotilainen on jouduttu pakottamaan koululaiseksi, vaikka hän ei olisi siihen ollut vielä valmis. Vaikka hänen olisi ollut parempi vielä leikkiä ja kasvaa vuoden verran. Tästä jää niin vääränlainen ensimaku koulusta, jota pitää kuitenkin jaksaa käydä vielä monta vuotta! Paavolla suurimmat ongelmat ovat aamut ja iltapäivät, kun pitäisi pystyä itsenäisesti olemaan kotona, lähtemään oikeaan aikaan ja selvitä vielä kaikista peloista, mitä pienelle ihmiselle voi pitkinä minuutteina yksin tulla. Eskarilaisena tällaisista asioista ei tarvitsisi vielä selviytyä. Eletyt vuodet eivät ole ainoa mittari koulukypsyyteen!
Vaikka näissä Hietamiehen kirjoissa painiskellaankin haastavien asioiden parissa, ovat ne kuitenkin lähtökohtaisesti hauskoja. Antti ja Paavo (sekä lukuisat sivuhahmot) ovat niin mainion osuvia ja kuitenkin sopivasti liioiteltuja, että heidän kommelluksilleen ei voi olla hymyilemättä. Antilla tuntuu olevan koko ajan joku kriisi päällä hänen yrittäessään täyttää isän velvollisuuksiaan. Ehkä kriisejä on normaalielämään verrattuna enemmän ja tiheämmin, mutta periaatteessa asiat ovat lapsiperhearjessa ihan samaistuttavia. Mies usein kesken lukutuokiomme saattaa pysähtyä: ”Joo, voi luoja toi oli muuten rasittavaa!” Ja näistä kommenteista kumpuaa meillä aina hyviä keskusteluja tai vähintäänkin hupaisia muisteluita Miehen poikien varhaisvuosista.
Myös Hammaskeijua voin hyvin lämpimästi siis suositella. Ehkä kohderyhmänä ovat perheelliset tai perheestä haaveilevat, mutta miksei olisi viihdyttävää luettavaa muillekin. Jos haluat lukea tämän kirjan, kannattaa kuitenkin aloittaa Yösyötöstä (vaan ei säikähtää sen alun pitkää ja synkkää kuvausta Paavon äidin mielen murenemisesta!) ja Tarhapäivästä.
Lukuiloa!