Isänpäiväviikonlopun puuhia

Isänpäivä. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla on ollut hyvä fiilis isän/äitienpäivänä. Lapsena ja teininä tietysti oli kiva juhlistaa omia vanhempia, mutta kun halu tulla itse vanhemmaksi heräsi, ovat nämä kyseiset juhlapäivät olleet aina kurjia. On tuntunut, että koko maailma alleviivaa sitä, että minä en ole äiti, eikä minun puolisoni ole (ainakaan minun lapseni) isä. Viime isänpäivänä, kun Mies poikineen oli kuvioissa, tuntui isänpäivä ehkä vähäsen paremmalta, kun saatoin iloita Miehen isyydestä. Toki siinäkin taustalla oli se kalvava tunne, että nämä lapset hän on saanut jonkun muun kanssa. Äitienpäivät luonnollisesti ovat aina olleet kuitenkin ne pahimmat.

Mutta tänä vuonna! Minusta on tuntunut, kuin minut olisi otettu mukaan johonkin valtavaan salaseuraan, joka ei itseasiassa ole ollenkaan salainen, mutta jonka jäseneksi en ole yrityksistäni huolimatta päässyt. Minulla on tänä vuonna ihan uudenlainen syy viettää isänpäivää. Minun vatsassani kasvaa pikkuinen ihmisenalku, jonka isää voin tänään juhlia sydämeni kyllyydestä! Hauskaa oli, että myös Miehen pojat olivat meillä lauantain ja tämän alkupäivän, ja meillä kaikilla tuntui olevan tosi kivaa. Erityisen ihanaa oli katsoa, miten Mies nautti perheensä seurasta; sekä jo isoiksi kasvaneista pojistaan, että siitä tiedosta, että vielä yksi on tulossa. Pyöristyvä vatsani myös pitää asian nykyään hyvin vahvasti kaikkien mielissä.

Koska pojat nyt eivät ole mitään innokkaita lahjojen/korttien antajia, otin mieluusti vastuulleni tämän meidän perheen isän aineellisen lahjomisen. Poikien osuus oli oman aikansa ja seuransa antamisessa. (Koska poikien äiti oli perjantaista lauantaihin reissussa, Mies vietti lastensa kanssa tiivisti aikaa tänä viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin, mikä on nykyjärjestelyillämme harvinaista herkkua hänelle.) Minulla oli siis perjantai ja osittain lauantai aikaa puuhailla itsekseni valmisteluja. Halusin kämpän olevan siisti, ja koska olin aiemmin tällä viikolla siivonnut urakalla, riitti tällä kertaa vain kun järjesteli tavarat oikeille paikoilleen, viikkasi pyykit ja hoiti keittiön. Perjantaina saateltuani Miehen junaan, kiertelin itsekseni kaupungilla ja etsiskelin kaikessa rauhassa kaikenlaista kivaa herkkua Miehen lahjapussiin. Löysin paria eri lajia tummaa suklaata, vähän jotain ”parempaa” lakritsia, portviiniä sekä paria eri kahvipapulaatua pienissä maistelupusseissa. Pakkasin nämä kivaan, isoon paperipussiin ja suljin sydäntarralla. Tuli ihan mahdottoman hyvä mieli! Illalla katsoin sitten vielä hyvän elokuvan ja askartelin kortin omalle isälleni. Olo oli niin autuas, että valvoinkin paljon normaalia myöhempään ihan huomaamattani.

Lauantaina paneuduin sitten leipomiseen. Mies oli jo kauan aikaa sitten toivonut, että kokeilisin leipoa joskus maidottomia bebe-leivoksia, ja nythän oli mitä mainioin hetki! Olen leiponut bebejä ennenkin, mutta voivaahto on niin oleellinen osa leivosten dekadenttia ihanuutta, että en ollut varma, tuleeko maidottomista yhtä hyviä. Siitä olin kuitenkin hyvin tietoinen, että bebeissä on kova askarteleminen (varsinkin jos haluaa saada niistä yhtään somia). Minulla oli kuitenkin monta tuntia aikaa ennen Miehen ja poikien tuloa, ja jotenkin tuntui ihanalta ajatus, että teen tässä rakkaalleni jotain, joka vaatii oikeasti paneutumista ja aikaa. Ja rakkaani myös ymmärtää ja arvostaa tällaista. 

Taikinan tein vanhalla tutulla ohjeella:

100g margariinia

0,5 dl sokeria

1 kananmuna

2dl vehnäjauhoja

Taikinan on hyvä antaa hetki vetäytyä kelmun sisällä jääkaapissa ennen vuokien vuoraamista, niin sitä on helpompi käsitellä. Sillä aikaa googlettelin erilaisia reseptejä bebe-täytteelle, törmäten samaan ongelmaan kuin ennenkin: Bebe täytteitä tehdään hyvin monilla eri tavoilla. Kaikissa vaahdotettu voi toki esiintyy, mutta oli kermavaahdollisia, tomusokerillisia, kiisseli-tyyppisiä keltuaisellisia ja vaikka minkälaisia eri variaatioita. Ja lähes kaikki resptiti julistivat olevansa se ”perinteinen” tai ”isoäidin” resepti. En ollut saanut täyte-asiaa vielä täysin päätettyä, kun jatkoin pohjien kanssa. Ne piti kuitenkin vielä paistaa ja jäähdyttää, ennen kuin täytteen aika edes olisi. Bebejen suuritöisin vaihe on ehdottomasti vuokien vuoraaminen. Taikina tulee saada tasaisen ohuelti vuoan pohjalle ja reunoille, mieluiten tietysti mahdollisimman siististi. Olen havainnut alumiiniset leivosvuoat parhaiksi, sillä ne pitävän muotonsa paperisia paremmin, kun taikinaa painelee sormilla reunoille. Reunat pitäisi malttaa rakentaa niin korkeiksi, kuin vuokaan mahtuu, jotta lopputulos olisi mahdollisimman tasainen. Tässä en ole koskaan vielä ihan täysin onnistunut. Jaoin taikinan vuokien pohjalle palloiksi ja käytin sitten tuorekelmupalaa, jonka läpi taputtelin taikinan paikoilleen. Kelmu esti taikinaa tarttumasta sormiin ja oli helppo irroittaa. Paistoin pohjat 175 asteessa noin 10 minuuttia.

Pohjat menettävät uunissa aina vähän kuppimaista muotoaan, mutta näistä tuli mielestäni kyllä aika hyvät. Irrottaminen alumiinivuoista sujuin helposti eivätkä valmiit kupit olleet edes yhtään hauraita. Yläreunat nyt vaan eivät taaskaan olleet kovin tasaisia, mutta täyttäminen aina jonkin verran häivyttää epätasaisuutta.

Valitsin täytteeksi lopulta hyvin yksinkertaisen ohjeen, josta korvasin vaan pokkana voin margariinilla:

100g margariinia

1 dl tomusokeria

reilu ruokalusikallinen mansikkahilloa

Mielestäni maku oli aika lähellä sitä minun mielestäni oikeaa makua. Mansikkahillo vielä sopivasti hämäsi värin kanssa (margariinista kun ei saa vatkattua yhtä valkeaa vaahtoa kuin voista).

Sitten oli jäljellä enää kuorruttaminen. Laitoin leivokset tässä välissä taas jääkaappiin, jolloin kuorrutetta on helpompi levittää tarpeeksi ohuelti täytteen päälle ilman sottaista lopputulosta. Bebet ovat reseptistä riippumatta supermakeita, joten sokerikuorrutteen kanssa ei kannata yhtään överöidä :D

Kuorrutetta varten sekoitin vain käsivaralla tomusokeria, vettä ja sitruunamehua, kunnes koostumus oli sopivan notkea. Sitten vaan pieni pisara elintarvikeväriä ja kuorruttamaan! Viimeisenä silauksena vielä ripaus nonparelleja, ja lopputuloksesta tuli minusta tosi suloinen.

Toki ne näyttävät kotona tehdyiltä, mutta sitähän ne ovatkin. Maku, voin sanoa ihan puolueettomasti itsekin, oli kuitenkin mahtava! :)

Kun miesväki sitten alkuiltapivästä saapui, oli meillä heti jotenkin tosi kiva ja leppoisa tunnelma. Pojat olivat sosiaalisella ja iloisella päällä, ja vaikka Mies oli nukkunut vähän huonosti sohva-majoituksessaan, näin, että hänellä oli jo siihen mennessä ollut mukavaa ja hän oli myös tyytyväisellä tuulella. Olimme (nuoremman pojan ajatuksesta!!) ensin suunnitelleet käyvämme kuntosalilla, mutta koska koko porukka oli junalta tultuaan aivan marras-sateen kastelema, olivat he päättäneet, että tämän illan ulkoilut rajoitetaan vain lähiravintolaan siirtymiseen. Siispä hengailimme keittiössä, pojat kokkailivat myöhäistä lounastaan ja me kahvittelimme Miehen kanssa (leivokset saivat toivotunlaisen vastaanoton!).

Illalla suunnistimme sitten melko autenttisen tuntuiseen japanilaiseen ravintolaan. Poikia on melko vaikea saada kokeilemaan mitään uusia ruokapaikkoja, heillä on täällä meillä käydessään yksi suosikki, johon he haluaisivat aina. Siksi olikin erityisen kiva, että hekin olivat innoissaan tästä uudesta paikasta. Japani on miesväelleni erityinen maa, sillä he ovat asuneet siellä. Mies ensin poikamiehenä ja myöhemmin perheellisenä.

Ravintola oli menestys sekä tunnelman että ruoan suhteen. Kaikki olivat omiin annoksiinsa tyytyväisiä, ja maistelimme ristiin myös toistemme ruokia. Oli hyvin kodikasta istua siinä porukalla pienen pöydän ääressä, kuppien ja maistipalojen risteillessä välillämme. 

  Illalla kotona kasasimme vielä kauheat määrät herkkuja olohuoneen keskelle ja katsoimme vanhan 007-leffan. Jopa minä jaksoin taas valvoa melko myöhään, ja leffan jälkeen vielä juttelimme ja höpsöilimme satunnaisia.

Erityisesti pidin siitä, miten pojat tällä visiitillään puhuivat luontevasti uudesta perheenjäsenestä. Toki heille ominaiseen, vitsailevaan tyyliin mm. keksien mahdollisimman hölmöjä nimiehdotuksia ja päivitellen isänsä masokismia, kun haluaa vaan tehdä lisää lapsia nyt kun he eivät enää itse vedä itkupotkuraivareita kaupoissa.

Aamulla pojat nukkuivat pitkään ja meillä oli Miehen kanssa Eggs Benedikt -aamiainen. Hän oli ilahtunut lahjapussistaan sekä askartelemastani kortista (johon olin saanut pojatkin tekemään pienen panoksensa). Kun pojat puolenpäivän aikaan heräilivät, he kokkailivat itselleen ja isälleen lisää syötävää, mikä oli jälleen Miehelle tosi mieleen. Sitten saattelimme vailla kiireitä pojat junaan.

Ai että, miten mukava isänpäiväviikonloppu meillä olikaan!! <3