Kolmas kerta toden sanoo…?
Aiemmissa kirjoituksissani olin kertonut lapsettomuudestani ensimmäisessä liitossani. Ensin ensimmäisestä silmiä avaavasta lapsenyritysvuodesta, sekä sitä seuranneista lapsettomuushoidoista, tai lähinnä niiden yrityksistä. Jäin siihen, että pääsimme exäni kanssa IVF-jonoon, joka on julkisella puolella kaikille sen 6kk.
Tuossa jonossa ollessamme me erosimme.
Miehen tavattuani kerroin hänelle jo hyvin pian lapsettomuudestani sekä palavasta halustani päästä äidiksi. Miehellä siis on kaksi teini-ikäistä lasta, eikä hän ollut ajatellut koskaan haluavansa sen enempää lapsia. Hänen suhtautumisensa asiaan kuitenkin muuttui pian, ja ehkäisy jäi meiltä pois hyvin varhaisessa vaiheessa. Mies totesi, että jos nyt tulisin raskaaksi, se olisi iloinen yllätys. Itse toki pidin sitä lähes mahdottomana. Emme alkuun yrittämällä yrittäneet lasta, emme tähtäilleet kierron puoliväliin tai bongailleet ovulaatioita. Varmasti oikein hyvä olikin, että en tullut raskaaksi, olisihan se sekoittanut aika lailla kuvioita siinä vaiheessa. Kuitenkin Mies hyväksyi ajatuksen, että minä haluan äidiksi, ja oli valmis lähtemään itsekin vielä kolmannelle kierrokselle.
Viime vuonna joulun alla kuukautiseni olivat myöhässä. Puhuimme tästä Miehen kanssa, ja hän toppuutteli minua testin tekemisessä. En olisi ikinä uskonut, että maltoin todella odottaa melkein VIIKON, ennen kuin tein tuon elämäni ensimmäisen, suloistakin suloisemma plussatestin. Olimme sopineet tietyn päivän, jolloin teen testin, mutta Miehen ollessa vanhojen lukiokavereittensa kanssa saunomassa, en malttanut enää mitenkään odottaa. Kaksi sinistä viivaa tuntui silti täysin uskomattomalta. Itkin ilosta ja en kyennyt istumaan aloillaani. Laitoin Miehelle kuvan tikusta, ja hän vastasi runsaiden sydämien saattelemana, että tiesi kyllä. Sinä iltana olimme onnesta sekaisin. Upealta tuntui myös tosipaikan tullen huomata, että Mies todellakin oli niin onnellinen uutisesta, vaikka oli jo ehtinyt ajatella, ettei saisi enempää lapsia. Päätimme lähteä hyvin hitaasti laskemaan mielialaläkitykseni määrää. Tavoitteena olisi lääkkeestä eroon pääsy seuraavan kesän loppuun mennessä. Ennen synnytystä lääkkeestä pitäisi kuitenkin luopua, joten parempi edetä hitaasti. Teimme huolellisen suunnitelman, joista kirjoitan varmasti joskus myöhemmin lisää.
Lörppäsuuna halusin heti seuraavan tilaisuuden tullen kertoa raskaudesta vanhemmilleni ja siskolle, sekä muutamille läheisimmistä ystävistäni. Miestä nauratti kärsimättömyyteni, mutta hänellä sopi, että kerroin. Saimme tietysti todella onnellisia ja liikuttuneita reaktioita. Mies itse päätti, ettei kerro vielä omalle äidilleen, häntä kun emme olleet tapaamassa kasvokkain lähiaikoina. Päätimme kertoa, kun jouluna olisimme käymässä hänen luonaan.
Valitettavasti se alkio ei selviytynyt jouluun asti. Ystävieni kanssa Turussa joulutorilla käydessämme, onnemme alku valui verisenä hyhmänä viemäriverkostoon, kovien vatsakipujen sekä kyynelten saattelemana. Elämäni kauhein ajomatka oli viimeiset kilometrit kotiin, kun olin jo jättänyt tytöt omiin koteihinsa ja totesin veren tulvivan yli kuukautiskupin sekä -suojan auton penkille. Vatsa krampaten ja kyyneleet silmissä hinkkasin penkkiä puhtaaksi parkeerattuani Miehen talon eteen tuona joulukuisena iltana. Kipuja jatkui muutaman päivän, vuotoa vähän pidempään.
Keskenmeno käytiin ensikertalaisina varmistamassa yksityisellä gynekologillakin. Ettei jäänyt mitään sijaa epäilyille. Olin päässyt vain kuudennelle viikolle asti. Olin viimeiset päivät töissä ennen joululomaa aivan kuutamolla, itkua pidätellen ja verta vuotaen. Päätimme jatkaa kuitenkin lääkkeen alasajon kanssa.
Seuraava tärppi tuli jo seuraavassa kuukautiskierrossa. Työt olivat taas alkaneet. Olimme hivenen varautuneempia kuin ensimmäisellä kerralla, mutta kuitenkin tietysti tosi onnellisia. Raskausoireena minulla päällimmäisenä olivat mielialanvaihtelut, olin itse asiassa tosi surkeana suurimman osan ajasta. Harmittelin, miksi raskaus ei tuntunutkaan yhtään niin auvoisalta kuin olin ajatellut. Olin itkuinen ja kiukuttelin Miehelle. Töistä jouduin olemaan pois jonkin verran. Raskaus ehti tällä kertaa seitsemännelle viikolle, ennen kuin eräänä yönä vanhempieni luona taas totesin, että verta tulee aivan liikaa ollakseen normaalia alkuraskauden tiputtelua. Lisäksi minulla oli kovat säryt nimenomaan selän puolella, ja vuodossa oli suuria hyytymiä. Nämä ovat tyypillisisä varhaisen keskenmenon merkkejä. Äitini heräsi hiljaiseen itkuuni ja tuli lohduttamaan minua. Mies oli poikiensa luona toisessa kaupungissa.
Toiseen keskenmenoon minulla ei rankan työtilanteen takia riittänyt enää voimia.
Jäin kolmen kuukauden sairaslomalle. Olin järkyttynyt. Olin jälleen mielenterveyspotilas. Ravasin lääkärin luona sekä työterveyspsykologin vastaanotolla. Minulle koetittiin tarjota lähetettä psykiatrinkin luo, sillä lääkäri oli huolissaan siitä, että olen niin yksin mielialalääkitykseni loettamisen kanssa. Kieltäydyin, sillä olin vakuuttunut, että psykiatri määräisi minut kuitenkin nostamaan taas lääkemäärää, ja halusin todella päästä lääkkeistä jo eroon. Lääkemäärän vähentäminen kuitenkin pahensi masennuksen oireitani, mutta päätin olla sinnikäs. Mies oli koko tuon viime kevään ihanasti kannustaen ja rakastaen vierelläni. Hänen tukemanaan lopulta töihin jo palattunani uskalsin tehdä sen päätöksen, että jään virkavapaalle seuraavaksi lukuvuodeksi. Olimme molemmat yhtä mieltä, että en ollut vielä työkykyinen, vaikka lääkäri oli minut töihin lähettänytkin. Työ veisi minulta mielenterveyden, jollen tekisi jotain muutoksia.
Sen jäkeen voi sanoa meidän kunnolla yrittäneen raskautta. Mies on meillä aina vastannut kuukautiskiertoni seuraamisesta (hänellä on erityistaito tehdä hyvin tarkkoja havaintoja minusta, joihin en edes itse pysty), joten hän vastasi myös yhdyntöjen ajoittamisesta oikeisiin kohtiin. Jotta minä en ajautuisi taas siihen samaan stressiin kuin exäni kanssa lasta yrittäessämme. Olen muutamaan otteeseen asiaa itkenyt, edelleen tuntuu niin epätodennäköiseltä, että tulisin raskaaksi. Mies on rauhoitellut ja tyynnytellyt minua, sekä koettanut valaa minuun samaa luottamusta asioiden järjestymiseen, kuin hänelläkin on.
Nyt olen siis viettänyt muiden opettajien tavoin kesälomaa, mutta toisin kuin kollegoillani, minulla eivät ala työt reilun viikon päästä. Saan levätä ja olla rauhassa, ilman stressiä tai pelkoa uudesta romahduksesa. Se on hyvä.
Sillä eilen tein taas positiivisen raskaustesin. <3
