Lattemamma

Jo kauan ennen Napukkaa fiilistelin, miten olisi ihanaa olla yksi niistä lattemammoista, jotka vauvojensa kanssa hengailivat kahviloissa. Joskus heitä näki itsekseen, joskus pereittain ja joskus isommissa ryhmissä. Siinä kuvastui mielestäni jotenkin ihastuttavalla tavalla urbaani äitiysloman kiireettömyys ja pieni arjen yleellisyys. Nyt minä olen yksi noista lattemammoista, ja voin sanoa, että rakastan sitä! Minut on kuin luotu lorvimaan Napukan kanssa kaupungilla kahviloissa tai käppäilemään kauniina ilmoina höyryävän pahvimukin kanssa puistoissa, kävelykaduilla ja rannoilla. Mieluusti huolimme mukaamme myös seuraa, mutta kahdestaankin viihdymme mainiosti! Napukka on jotenkin jo niin iso, että hän jaksaa viihtyä tyytyväisenä sekä sylissäni pöydän ääressä tai puistonpenkillä, että vaunuissaan hereilläänkin. Myös julki-imetykset sujuvat meiltä jo helposti.

Asuinkapungissamme on kahviloita paljon. Siksi minua vähän harmittaa, että niin usein päädyn samoihin ketjukahviloihin. Olen tätä ilmiötä koettanut analysoida mielessäni, sillä haluaisin tukea erityisesti pienyrittäjiä, sekä kokea mahdollisimman monet pikkupaikat. Yksi selkeä syy on tietysti pienten kivijalkakahviloiden ahtaus tai hankalat sisäänkäynnit. Vaunujen kanssa liikkuessa ei varsinkaan itsekseen kovin herkästi huvita lähteä kikkailemaan porrasaskelmien kanssa. En myöskään tykkää, jos koen täyttäväni puolet paikasta vaunuillani ja olevani kaikkien tiellä. Tämä on kuitenkin vain puolet selitystä. Toinen puoli on vähän hankalampi edes minun itseni ymmärtää. Jotenkin se liittyy vieraalle maaperälle astumiseen ja tutun turvallisuuteen. Nuorempana (=alle kolmikymppisenä) en uskaltanut itsekseni oikeastaan käydä missään syömässä/juomassa, paitsi yliopiston ruokaloissa. Yhteen aikaan minulla olikin hyvin tietoisena itseni kehittämisprojektina se, että uskaltauduin käymään yksin vaikkapa kahvilla (silloin tosin aina teellä), myöhemmin lounaalla ja lopulta jopa päivällisellä. Olen aina halunnut uskaltaa ja minua on harmittanut ja ärsyttänyt tämä arkuus. Nyt onneksi tosiaan tilanne on ihan toinen, mutta jotain jäänteitä tästä on kai edelleenkin havaittavissa. No, vielä minulla on vapaita hyvin jäljellä, ehdin harjaantua vielä.

Rahaahan tällaiseen saa kyllä kulumaan. Olen aina välillä elämässäni pitänyt useamman kuukauden tarkkaan kirjaa, mihin rahani menevät. Lounaat ulkona ja kahvilan hinnakkaat cappuccinot (usein vielä jollain herkulla tai suolaisella välipalalla) kyllä huvettavat pankkitiliä, ainakin verrattuna kotona syömiseen ja kahvitteluun. Olemme kuitenkin Miehen kanssa puhuneet, että tämä on minulle hyvin väliaikainen ja ainutlaatuinen vaihe elämässä, joten kun nyt kerran käyttötilimme on pysynyt hyvin plussan puolella, ei kahvilaelämää ole ainakaan vielä ollut syytä rajoittaa. Ja minä tosiaan saan kahviloissa käymisistä ja ulkona lounastamisista todella paljon voimavaroja vauva-arkeeni, joka saattaa kuitenkin välillä olla hieman yksinäistä.

Seuraavana aion yrittää ottaa haltuun lähialueen perhekahvilat ja -olohuoneet. Minulla on pari jo tiedossa, joissa olen käynytkin jo piipahtamassa, mutta vielä keräilen rohkeutta lähteä oikeasti Napukan kanssa viettämään aikaa sellaiseen. Olisi todella kiva tutustua alueen muihin vauvaperheisiin!