Lukuhaaste 2018: ”How Not To Hate Your Husband After Kids”

Viimeinen lukuhaastekirja jonka ehdin tänä vuonna lukemaan (ei, haaste ei siis mennyt läpi) oli Japanista hetken mielijohteessä lähinnä vitsinä hankittu self help -osastolle menevä Jancee Dunnin How Not To Hate Your Husband After Kids (2017). Kirja menee vähän väkisin survomalla hasteen kohtaan Vuonna 2018 julkaistu kirja, koska se on alunperin julkaistu USA:ssa ja UK:ssa tosiaan vuonna 2017. Mutta muualla, esimerkiksi Japanissa, josta sen ostimme, vasta vuonna 2018. Koska lukuhaaste on voinut melko laihanlaisesti haluan ympätä tämän kirjan mukaan vaikkakin sitten vähän kepulikonstein.

Lisäksi haluan kirjan mukaan, koska haluan kirjoittaa siitä teille. Täytyypä nimittäin sanoa, että olin tosi yllättynyt! En halunnut kirjaa siksi, että olisin ajatellut siitä olevan minulle varsinaisesti hyötyä, halusin sen siksi, että ajattelin sen olevan hauska tässä elämäntilanteessa. Sillä minulla ei ole ollut aikomustakaan alkaa vihata Miestä Napukan myötä. Hän on ollut mitä ihanin kumppani vanhempana, isä tyttärelleen ja jo isommille pojilleen, sekä minulle puoliso ja rakastettu. Meillä ei ole ollut mitään suuria (eikä kovin paljon pieniäkään) yhteentörmäyksiä yhteisen vanhemmuuden myötä, ja ne pikku mielipahat, mitä on matkan varrella tullut, on aina hoidettu nopeasti ja lempeästi pois häiritsemästä. Mutta kirjassa oli silti paljon hyviä pointteja, joita en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka paljon oli myös sellaista, jonka olemme aktiivisesti omaksuneet osaksi omaa parisuhdettamme ja tapaamme kommunikoida siinä. Dunn on siis itse pienen lapsen äiti ja ajautunut tilanteeseen, jossa riitelee jatkuvasti miehensä, lapsen isän kanssa. Hän haluaa tehdä asialle jotain ja kirja koostuu siis erilaisista tapaamisista ja keskusteluista eri alojen ammattilaisten sekä hänen oman lähipiirinsä vanhempien kanssa. Ote on hyvin henkilökohtainen ja senkin vuoksi kiinnostava. Monessa kohtaa tulee hyvin selväksi, että vaikka olemmekin molemmat osa rikkaita länsimaita, amerikkalainen elämä on hyvin kaukana suomalaisesta. Siellä myös sukupuolten välinen tasa-arvo parisuhteessa on ilmeisesti paljon harvinaisempi asia kuin meillä. Toki molemmista kulttuureista löytyy esimerkkejä eri ääripäistä ja loppujen lopuksi kaikki ohjeet silti sopivat suomalaiseenkin parisuhteeseen. Ihmisiä me olemme kaikki. Kirja on hyvin heteronormatiivinen ja tiedostaa sen avoimesti. Perusteluna on, että heteroperheistä on niin paljon enemmän tutkimustietoa kuin sateenkaaripeheistä, ja kirjassa viitataan moniin tutkimuksiin. Lisäksi kirja on omakohtainen, ja Dunn itse heterosuhteessa.

Kirjan lopussa Dunn listaa parhaat oivalluksensa ja ”löytönsä” vastaukseksi kirjan nimeen. Tiivistän ne tähän, sillä mielestäni jokainen parisuhteessa elävä tai siitä haaveileva voi hyötyä näistä ohjeista, eivät pelkästään vanhemmat (vaikka osa kohdista toki koskee vain heitä.) Ja ohjeet on tarkoitettu lähinnä äideille, sillä kirja on tosiaan kirjoitettu äidin näkökulmasta, mutta se, että isä tiedostaa, millaisia pulmia äideillä voi joskus olla, ei ole kyllä yhtään pahasta.

Mies ei osaa lukea ajatuksiasi. Ei edes lähelle. Kaikista helpoimmalla selviää, kun ei jää kyräilemään mitään, vaan suoraa sanoo tai pyytää, jos haluaa tai tarvitsee toiselta jotakin. Toiset meistä ovat tässä ”ajatustenluvussa” parempia kuin toiset, esim. oma Mieheni on todella tarkkanäköinen minun mielialojeni suhteen, mutta hän taitaakin olla aika erityistapaus <3

Lopeta valitus ja pyydä selvästi. Liittyy vahvasti edelliseen. Sen sijaan, että mäkättää sotkuisesta tiskipöydästä ja taivastelee vihaisesti, miten itse joutuu aina tekemään kaiken, voi ihan asiallisesti pyytää toista laittamaan likaiset astiat koneeseen. 

Lopeta niiden rikkinäisten keksien syömien. Monilla äideillä on taipumusta uhrautua liikaa perheen takia. Eli että itselle ei suoda mitään kivaa/hyvää, vaan ajatellaan kaikessa vaan ensin perhettä. Omasta jaksamisesta ja elämänilosta pitää pitää kiinni myös äitinä, marttyyriäidit eivät oikeasti ole kenenkään mielestä kivoja. Itse en koe olevani missään nimessä marttyyri, mutta minäkin tunnen kohtuutonsa syyllisyyttä usein, kun lähden pois Napukan luota vaikka salille tai kauppaan. Saatikka sitten pitämään ihan vaan hauskaa!

Lapsille ei ole pahasta nähdä riitelyä, kunhan riitely on reilua. Ihmissuhteissa joutuu väistämättä kohtaamaan erimielisyyksiä. On lapselle ihan terveellistä nähdä, että toisiaan rakastavat ihmisetkin ovat joskus eri mieltä ja saattavat jopa suuttua toisilleen. Vanhemmilta kuitenkin opitaan paljon siitä miten ollaan eri mieltä ja sovitaan riidat. 

Miehen ei tarvitse saada elää sinkkumiehen elämään perheessä. Jos mies isäksi tultuaan ei tee mitään muutoksia elämäänsä, vaan olettaa, että tuore äiti hoitaa kaikki ikävät velvollisuudet ja ottaa yksin osakseen kaikki lapsen tuomat rajoitteet, on ihan ok vaatia asiaan muutosta. Tämä jos mikä kuulostaa alkuun kovin amerikkalaiselta ongelmalta, mutta kun tarkemmin muistelen vaikka niitä Facebookin vauvaryhmän keskusteluja joille pyörittelin päätäni (ennen kuin tajusin erota ryhmästä), voi kyse ehkä sittenkin olla enemmän omasta kuplastani, jossa isät ovat selkeä, vastuullinen osa muun perheen elämää.

Kaikki haluavat tulla kohdelluksi kunnioitetusti. Tämä on loppupeleissä hyvin yksinkertaista. Jos toista ei voi kunnioittaa, homma ei tule toimimaan. Jos kunnioitustaan ei koskaan näytä, homma ei tule toimimaan pitkään. Jos meinaa vaikka suutuksissaan sanoa jotain epäkunnioittavaa, on paras sulkea äkkiä suunsa. Tämän asian suhteen olemme hyvin samaa mieltä. Kunnioitus on parisuhteessa elinehto ja jokaisen oikeus.

Kiitä usein. Myös tämä on osa meidän kirjoittamattomia parisuhdesääntöjämme. Meillä kuulee päivittän lukuisia kertoja sanan kiitos. Se tekee hyvää sekä sanojalle, että kiitoksen saajalle. Ja on tosi helppoa.

Älä laita ilkeyksiä miehesi ajatuskupliin. Viitaten ensimmäiseen ohjeeseen, et myöskään itse todennäköisesti osaa lukea ajatuksia. Ja varsinainen ongelma syntyy, kun kuvittelee toisen aina ajattelevan jotain ikävää! 

Ymmärrä, että olet tärkeä. Ilmeisesti hyvin yleistä sitten on, että perheen äiti ei saa kovin paljoa kiitosta osakseen. Kuitenkin äiti on monessa perheessä ”aurinko, jonka ympärillä kaikki muu pyörii”. Kun äiti lähtee viikonloppureissulle, isä ja lapset ovat pian odottamassa häntä hyvin kiihkeästi takaisin, sillä perheen aurinko puuttuu ja kaikki on silloin vähän vinksallaan. Äitien on tutkittu tekevän paljon näkymätöntä työtä kodin ja perheen eteen, ja se tulee näkyväksi parhaiten silloin, kun hän on poissa. Dunnin mukaan kaikkien äitien pitäisi olla tietoisia tästä tärkeästä asemastaan, sillä se auttaa suhtautumaan asioihin eri lailla. Mielestäni aika hemmetin oleellista olisi myös, että isät tekisivät äidin tärkeää panosta perheen hyväksi näkyväksi lapsille tai edes tajuaisivat sen itse. (Jälleen kerran, oma Mies saa tästä kohdasta täydet pisteet!<3)

Ymmärrä, että vanhempien riitely vaikuttaa lapseen. Tämä asia tuli minusta jo käsiteltyä aiemmin, mutta ilmeisesti oli sen verran tärkeä juttu kirjailijalle itselleen, että piti vielä laittaa uudelleen. :)

Symbolisilla pikkueleillä on suuri vaikutus. Jos isä edes joskus tekee ruokaa tai vie lasta puistoon, se jo tuntuu äidistä hyvältä, vaikka oltaisiin vielä kaukana ”tasoissa” olemisesta. Tämä kuulosti minusta ensin tosi alentuvalta ja ärsyttävältä, mutta kun nyt asiaa tarkemmin ajattelen, niin ei se ehkä niin huono ohje olekaan… 

Mies saa tehdä kaikki ne kotityöt, joiden huonosti hoitamista ei voi sietää. Eli jos miehestä on täysin raivostuttavaa, kun tietynlaiset puhtaat sukat loppuvat, saa hän alkaa vastata pyykistä. Tai jos hän haluaa aamukahvin mahdollisimman nopeasti herättyään ja hermostuu viivytyksistä, hän saa ottaa aamukahvinkeittovastuun. Tämä on minusta ihan ymmärrettävää, mutta siinä mielessä vieraan kuuloista, että ei meillä ole mitään jaettuja vastuita. Kumpikaan ei koskaan sanoisi toiselle ”Hei sä et ole hoitanut tätä sun vastuu-aluettasi!” vaikka toki jotkut hommat automaattisesti ovat jakautuneet. Koska haluamme jatkossakin välttää tällaisia riitoja, emme ole kokemeet tarpeelliseksi jakaa kiinteitä vastuita kotihommissa. 

Pariterapia voi toimiakin. Jep, varmasti, olen samaa mieltä. Yleensäkin ulkopuolisen kuuntelijan apua elämän haasteissa pelätään usein liikaa.

Lapset oppivat siitä, miten elävät. Voit toitottaa siis sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai kestävästä kehityksestä niin paljon lapsillesi kuin haluat, mutta jos perheen arjessa ne eivät toteudu, lapset oppiavat juuri sen.

Vanhemmuuden isot kysymykset kannattaa keskustella auki jo hyvissä ajoin. Ei siis ehkä käyttää ihan niin paljon aikaa sen täydellisen kehdon tai turvakaukalon etsimiseen, jos se tarkoittaa, ettei ehditä keskustella arvoista ja periaatteista, joihin kuitenkin tullaan törmäämään.

Isyysvapaasta hyötyy koko perhe. Ei lisättävää. 

Järjestäkää parisuhdeaikaa. Tämä on tosi tärkeää. Me emme Miehen kanssa ole juuri kodista ilma Napukkaa yhdessä lähteneet, mutta treffit voi hyvin järjestää myös lasten nukkumaanmenon jälkeen. Ettei kumpikin vain tuperra iltaisin omiaan, vaan oikeasti tehdään jotain kivaa yhdessä, vaikka edes katsotaan sylikkäin leffaa jos ei muuta jakseta.

Äiti, varo alkamasta portinvartijaksi isän ja lapsen välillä. Tämä. Sitä äitinä niin helposti olettaa tietävänsä kaiken vauvasta/lapsesta isää paremmin. ”Olenhan minä sen sisälläni kasvattanut ja synnyttänyt, äitiyslomalla enimmäkseen hoitanut ja diilannut muutkin kuin kivat leikkihetket!” Ja jos isä suljetaan ulkopuolelle, hän myös kääntyy itse jossain vaiheessa pois päin. Tätä olen koettanut kaikin voimin välttää ja jossain määrin kyllä onnistunutkin. Mies on Napukan kanssa luontevasti, vaikka kyllä meilläkin esiintyy sitä, että hän kyselee minulta Napukkaan liittyviä ohjeita. Erityisesti haluaisin, että meistä molemmista tulee Napukalle vähän isompana yhtä kelpaavia sekä leikittäjinä että lohduttajina.

Haittaako joku juttu oikeasti vai ärsyttääkö vaan periaatteesta? Jos isä haluaa ottaa nokoset ja lapsi leikkii äidin valvonnassa tyytyväisenä, onko siitä oikeasti haittaa, vai harmittaako äitiä ihan vaan periaatteesta, että mies laiskottelee? Tätä on ihan hyvä kysyä itseltään jos meinaa ärsyyntyä jostain puolison kaipaamasta vapaudesta.

Älä pissi lahjan päälle. Jos annoit luvan Miehen lähteä sauaniltaan, älä mökötä aiheesta. 

Järjestä elämääsi kivoja asioita. Tämäkin tuli mielestäni aiemmin jo käsiteltyä, mutta ilmeisesti taas kirjoittajalle tärkeä juttu. Ei pitä uhrautua ja unohtaa omaa hyvinvointiaan ja viihtymistään.

Annan isän hoitaa asiat omalla tavallaan. Ei haittaa, jos lapsen vaatteet ei soinnu yhteen tai isän ja lapsen yhteiset puuhat ei ole äidin mielestä tarpeeksi kehittäviä. Tämä liittyy vahvasti siihen portivanrtija-juttuun. Äiti ei saa olla pätemässä kaikessa!

Kun toinen suuttuu, hän rauhoittuu parhaiten, jos kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Dunn oikeasti haastatteli FBI:n panttivankineuvottelijaa kootessaan ohjeita vihaisen ihmisen lepyttämiseen! :D

Pieniä tekoja ja sanoja – usein. On tosi suuri virhe kuvitella, että parisuhde voisi hyvin, jos siihen satsataan vain erityistapauksissa, vaikka silloin satsattaisiin tosi isolla kädellä. Sillä on merkitystä, mitä tehdään ja sanotaan päivittäin. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Viimeistään teiniyttä varten kannataa olla muodostettuna yhtenäinen rintama. Jotenkin vähän jännän kuuloinen ohje. Ihan kuin lapsista tulisi teineinä jotain, jota vastaan pitää olla. No, minulla ei ole teinilapsia, en tiedä. Yhtenäinen rintama noin muuten kuulostaa toki hyvältä.

Lasten on hyvä tehdä osansa kotitöistä. Kyllä. Pelkään jopa vähän, että minusta tulee tämän asian suhteen liiankin vaativa Napukalle.

Huomaa hyvä. Puolisostaan (myös lapsestaan tietysti) kannattaa etsiä nimenomaan niitä hyviä puolia ja keskittyä niihin. Jos ajatelee, että mieheni on huomaavainen, tulee jokapäiväisessä havainnoinnissaan kiinnittäneensä huomiota kaikkeen, joka tukee tätä. Sama käy, jos ajattlee, että mieheni on laiska.