”Mielenterveystausta”

Mitä se oikein tarkoittaa, kun sanotaan, että jollain on mielenterveystausta? Minulla ehdottomasti on sellainen, mutta eikö oikeastaan kaikilla ole? Kaikilla meillä on mielenterveys ja kaikilla se joskus oireilee. Kaikilla se ei ehkä näy Kanta.fi:ssä. Sekö on määritelmä? Että on joskus hakenut ja saanut apua mielensä pulmiin?

Olen lähes aina kokenut, että olen hauras ja herkkä. Olen kuullut sitä myös muilta. Minulla on aina ollut tapana hautautua syvälle ajatuksiini, jotka mustimmillaan ovat hyvin tummia, mutta kirkkaimmillaan kauniita ja valoisia. Jään helposti myös kiertämään kehää ajatusteni kanssa. Yksi tämän blogin tarkoituksista onkin toimia jonkinlaisena jäsentäjänä ajatuksille. Teininä kirjoitin päiväkirjaa, mutta aikuisena se ei ole jotenkaan tuntunut luontevalta. Terapiassa käydessäni totuin ajatusteni objektiivisempaan tarkasteluun sekä puhumaan asioistani hyvin avoimesti. Bloginkin suhteen minulla on pyrkimys avoimuuteen, siksi kirjoitan nimettömänä toivoen, että minua ei tunnisteta. 

Tällä hetkellä vointini on aika hyvä. Olenhan kesälomalla, juuri muuttanut yhteen unelmieni Miehen kanssa sekä päättänyt pitää välivuoden opetustyöstä, joka viime lukuvuonna kävi aivan liian rankaksi minulle. Kerron varmasti joskus lisää haasteista, joita kohtasin opettajana, mutta palaan kuitenkin nyt hetkeksi siihen aikaan, jolloin kaipasin kipeästi pelajstajaa. 

Kävin tuolloin terapiassa ja olin avioliittoni huonosta jamasta terapeutin kanssa keskustellessani miettinyt ääneen eroa. Olin henkisesti tosi surkeassa kunnossa – onneton, masentunut ja join aivan liikaa. Kipuilin lapsettomuutta ja pettymystä aviomieheni kykyyn ymmärtää minua suruni keskellä. Inhosin ja pelkäsin itseäni, kohtelin itseäni kaltoin kuin rangaistuksena kunnottomuudestani. En tuntenut itseäni enkä voinut uskoa, että elin sellaista elämää. Että minusta oli tullut sellainen. Olin aloittanut psykiatrin suosituksesta mielialalääkityksen, ja se oli rauhoittanut minua vähän. Fyysisen ahdistuksen tilalle tuli alkuun tunnottomuus ja välinpitämättömyys. Surullinen, sekaisin ja eksyksissä olin edelleen. Ja ennen kaikkea onneton. Töissä meni silloin hyvin, mutta masennuksen takia jouduin välillä olemaan lyhyillä sairauslomilla. Esimieheni joutui käymään kanssani virallisen keskustelun voinnistani, kun poissaoloja kertyi tietty määrä. Sain jotenkin puettua ajatuksiani hänelle (mitään konkreettista kuitenkaan kertomatta), ja keskustelumme päättyessä totesimme molemmat, että jotain pitää nyt elämässäni tapahtua. En tiennyt mitä se jokin olisi, mutta se oli selvää, että jokin iso askel minun tulisi pian ottaa. Muuttaa tilannettani jotenkin ratkaisevasti.

Sitten tuli Mies. Ja kaikki muuttui. Ei kuin salaman iskusta, vaan enemmänkin kuin vedenpaisumuksesta. Kerron joskus tarkemmin suhteemme alusta, mutta lopputulos oli se, että olin löytänyt pelastajani. Hän veti minut ylös surkeudestani, valoi minuun uskoa tulevasta ja kohensi itsetuntoani. Olin taas onnellinen. Meillä on alusta alkaen ollut tapana puhua toisillemme hyvin avoimesti. Etenkin minulla oli paljon henkistä kuormaa, jonka aika surutta kippasin hänen harteilleen. Koin tietysti myös siitä alkuun huonoa omaatuntoa. Sain kuitenkin todeta, että Miehellä on hyvin kestävät hartiat, ja hänen suurimpana päämäränään tuntuu olevan minun onneni. Koetin koko ajan pitää mielessä, että rakas ei voi olla terapeutti. Silti koin yhä vähemmän ja vähemmän tarpeellisena käydä terapiaistunnoissani; minähän olin kaikesta jo puhunut Miehen kanssa. Myös hän oli edessäni hyvin avoimena ja haavoittuvaisena. Joskus muistan jostain lukeneeni, että kannattaa valita sellainen puoliso, jonka kanssa on nautinnollista keskustella, sillä kaikki muu menettää myöhemmin merkityksensä. No, tässä minulla nyt oli sellainen Mies. Saatoimme puhua tuntikausia väsymättä, niin vaikeista kuin kepeistäkin asioista.

Valitsin hänet tukihenkilökseni liittyen alkoholinkäyttööni. Olin aina juonut runsaasti, mutta masennuksen myöstä siitä oli selvästi tullut ongelma. Juominen ei haitannut työtäni, mutta haittasi kyllä vointiani. Lähdimme Miehen kanssa Päihdelinkin kehittämää suunnitelmaa käyttäen liikkeelle. Alkuun pidin täysin tipattoman jakson. Niitä olin pitänyt lääkärin määräyksestä ennenkin, mutta olin onnistuttuani aina palannut nopeasti vanhoihin tapoihin. Nyt olin aivan uudella tavalla päättäväinen, minulla oli motivaatiota sekä tukija rinnalla. Teimme pelisääntöjä, pidin annospäiväkirjaa (myös tipattomalla jaksolla), päivitimme pelisääntöjä, asetimme tavoitteita ja punnitsimme niiden onnistumista. Lopullinen tavoitteemme oli saavuttaa mutkattomat välit alkoholiin. Mies ei itse ole ollenkaan mikään juomari, mutta nauttii kyllä hyvästä oluesta tai viinistä, myös joskus arkena. Tällä hetkellä voin sanoa saavuttaneeni tuon tavoitteen: voin melko huoletta ottaa lasin tai kaksi pelkäämättä, että seurauksena olisi holtitonta ryyppäämistä ja sietämätön morkkis. Olen tietoinen siitä, että tilanteeni voi hyvin olla joskus taas erilainen. Siksi pyrin koko lopun elämääni tarkkailemaan juomistani, tarkkailemaan suhtautumistani siihen.

Mielenterveysongelmista sekä juomisesta on molemmista pysyvät maininnat terveystiedoissani. Kun käyn katsomassa Kanta.fi:ssä tietojani, en voi olla miettimättä, koituuko näistä merkinnöistä minulle joskus jotain haittaa. Olinko typerä, kun silloin kerroin ongelmistani ammattilaisille? Vai oliko se ainoa keino minun selvitä? Entä jos joudun aloittamaan taas lapsettomuushoidot? Entä jos päätyisimme harkitemaan adoptiota?

Onko minut tuomittu kykenemättömäksi äidiksi, koska minulla on ”mielenterveystaustaa”?