Voi ihmettä! Napukka täytti tämän viikon maanantaina puoli vuotta! Minä olen ollut puoli vuotta äiti. Minä ja Mies olemme olleet puoli vuotta yhdessä vanhempina.

Tämä on ollut aivan ihmeellinen puolivuotinen. Olin odottanut tätä niin kauan, mutta se on onnekseni ollut jokseenkin sellaista, kuin kuvittelinkin. Pelkäsin vähän, että koska olin niin monta vuotta ehtinyt toivoa ja haaveilla äitiydestä, se osoittautuisi käytännössä jotenkin kovin toisenlaiseksi. Ajattelin aina olevani äitityyppiä ja nyt olen saanut huomata, että olin oikeassa. <3 Alkuun minusta tuntui huijaamiselta kutsua itseäni äidiksi, mutta nyt olen päässyt tuosta tunteesta yli ja pidän omaa äitiyttäni jo maailman luonnollisimpana asiana. Tietenkin minä olen äiti! Ja se on ihanaa. Olen elämäni aikana ehtinyt hoitaa monia vauvoja ja pikkulapsia, kehittää kiintymyssuhteen. Näiden lasten kohdalla on kuitenkin aina ollut se toinen ihminen, isä tai äiti, joka on ollut se, kenen puoleen lapsi on viimekädessä kääntynyt. Vaikka minä olen kelvannut lohduttajaksi ja leikittäjäksi, on ollut selvää, etten ole se kaikista tärkein. Tuntuu huumaavan ihanalta nyt ajatella, että Napukan kohdalla minä olenkin se ykkönen. Jopa vähän nolottaa iloita siitä niin paljon.. Vanha kaverini syyllisyys huomauttelee minulle tällaisina hetkinä, että et kai ole hankkinut lasta vain tunteaksesi itsesi tärkeäksi?? Tähän en oikeastaan osaa vastata. Sillä kyllähän olen nimenomaan halunnut äidiksi, jotain siis itselleni. Nyt kun Napukka on olemassa, on tietysti helpompi ajatella lapsen hankkimista myös hänen näkökulmastaan. Halusin tulla äidiksi, jotta hän saisi olla olemassa. Kasvaa ja kokea, luoda suhteita muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Elää.

Lapsen saaminen on tehnyt minusta ja Miehestä yhdessä vanhempia. Myös se on ollut aivan uskomattoman ihanaa! Tätä en ole ehtinyt toivoa yhtä kauan, kuin äitiyttä, sillä en ole tuntenut Miestä niin kauaa. Melko pian häneen tutustuessani kuitenkin tajusin, että haluan nimenomaan vanhemmaksi tämän miehen kanssa. Toisesta voi oppia valtavasti uutta, kun tämän kanssa saa lapsen. Se voi näyttää meistä niin parhaimpia puoliamme kuin heikkojakin. Onnea on, kun saa toisen kanssa yhdistää voimat sekä tukea toista tämän heikommista kohdista ja saada samoin tukea omiinsa. Täysin puolueettomasti voisin sanoa, että me sovimme Miehen kanssa vanhemmiksi yhdessä loistavasti. Olen monessa käänteessä kiittänyt mitä lie korkeampia voimia, jotka ovat suoneet minulle näin upean ihmisen rinnalle, kasvattamaan ja hoitamaan yhdessä omaa lastamme. Lähes päivittäin huokaisen helpotuksesta ja kiitollisuudesta, että Mies on juuri sellainen kuin on, osaa sanoa ne juuri oikeat sanat tai ottaa juuri sen oikean asenteen jossain potentiaalisesti hankalassa tilanteessa. Tuossa aiemmin sanoin, että minä olen Napukalle se ykkönen. No, Mies on kyllä kelvannut hänelle onneksi aivan yhtä hyvin koko tämän puolivuotisen ajan! Silti äidillä ja vauvalla on jotain maagista, mitä isällä ja vauvalla ei voi olla. Ja tämän on siis sanonut Mies. Minä uskon häntä.

Entä Napukka itse sitten? Hän on ollut olemassa täällä mahan ulkopuolella puoli vuotta. Hän on jo niin iso mutta silti vielä niin tuore. Hän on oppinut ryömimään, istumaan ja vähän seisomaankin tukea vasten, syömään ”ihmisten ruokaa”, seurustelemaan ja leikkimään ihan erilailla kuin pikkuvauvat. Voisimme jopa vannoa, että hänellä on jo huumorintajua. Hänellä on kuusi hienoa hammasta ja hahtuvaista, hellyyttävää tukkaa. Hänellä on vahvat raajat ja keskivartalo joita hän oppii joka päivä hallitsemaan paremmin. Hänellä on keskittymiskykyä ja sorminäppryyttä, temperamenttia ja uteliaisuutta. Sekä maailman kauneimmat tähtisilmät! Hän kuiskaa joskus kuin salaa ”äittä” ja olen varma, että hän tarkoittaa minua <3