Meillä oli päättäjäisviikon sunnuntaina juhlat! Pohdimme pitkään, kastammeko tytärtämme vai emme. Minä kuulun kirkkoon mutta voisin yhtä hyvin olla kuulumatta. Mies ei kuulu. Ainoina perusteina kasteelle olisikin ollut, että Miehen pojat on kastettu, ja kasteesta saa juhlaan sopivasti seremoniallisuutta ja juhlavuutta. Lopulta totesimme, että nämä eivät ole hyviä syitä, ja ilmoitimme itse nimen maistraattiin ja laitoimme nimiäiskutsut postiin.

Halusin saada juhlasta kuitenkin yhtä ”hienot” kuin ristiäisetkin olisivat olleet, ja homma lähtikin liikkeelle käsin tekemistäni kutsuista. Näin vieraille välittyisi heti tunnelma tärkeästä tilaisuudesta. Päätimme pitää juhlat minun vanhempieni luona, heillä kun on tilava omakotitalo ja kaunis takapiha. Vieraslistaan tuli 25 nimeä, mikä kuulosti oikein hyvältä. Kumpikaan meistä ei vaan koskaan ollut ollut yksissäkään nimiäisissä, joten emme oikeastaan tienneet, mitä siellä tapahtuu! Pitikin siis alkaa miettiä tilaisuuden luonnetta ja kulkua. Vähän lueskelin aiheesta tehtyjä blogikirjoituksia, ja runko alkoi hahmottua päässäni. Mies oli aika lailla kiinni työssään, joten minä vastasin oikeastaan juhlien suunnittelusta. Vähän saimme pientä kriisiä aikaiseksi (tai siis minä sain), kun käsityksemme tilaisuuden virallisuudesta eivät alkuun aivan kohdanneet, mutta puhumalla sekin onneksi selvisi. Olimme lopputulokseen molemmat oikein tyytyväisiä!

Seuraavan kriisin meinasin saada kakusta. Tarjoiluvastuut olimme suvun naisten (kuinka stereotyyppistä??) kesken jakaneet niin, että kakku oli ainoa minulle jäänyt homma. Halusin aivan ehdottomasti saada sen tehtyä itse, sillä minä yleensäkin teen kaikkiin tärkeimpiin juhliimme kakut. Olisin harmitellut kovasti, jos oman tyttäreni ensimmäisiin juhliin joku muu olisi tehnyt sen. Univajeissa, imetyshormoneissa ja muutenkin juhlista vähän jännittyneenä itkinkin parit itkut testikakun kanssa (jonka ONNEKSI päätin tehdä!), mutta lopullinen kakku onnistui hienosti ja sai myös kehuja. Kakku oli loppujen lopuksi suklaapohjainen ja täytteiksi tuli vadelmarahkaa ja valkosuklaamoussea. Todella tuhtia ja makeaa! 😀

Juhlia edeltävänä päivänä menimme vauvan kanssa vanhemmilleni aloittamaan valmisteluja Miehen viettäessä poikiensa kanssa pitkästä aikaa ihan kolmistaan iltaa meillä. Olin koko päivän ihan pöllämystynyt ja väsynyt, minua jännitti jotenkin ihan kauheasti, tuli oikein huono olo ja itku oli pinnassa, vaikka kaikki järjestelyt sujuivat hyvin. Olin nimenantoseremoniaamme varannut itselleni pienen puheen tapaisen, ja tämä aiheutti minussa ihan valtavaa jännitystä, samoin kuin tietysti koko seremonian kulku, joka oli aikalailla minun vastuullani, vaikka Miehen kanssa olimmekin jakaneet vuoroja. Pelkäsin, että alan kyynelehtimään ihan mahdottomasti, eikä puhumisesta tule mitään! Kuten yleensäkin, kaikki sujui kuitenkin loppujen lopuksi todella hyvin. En ollut ainoa joka vähän herkisteli, ja sehän vain teki tilaisuudesta kauniin ja lämminhekisen.

Näin meidän seremoniamme eteni:

Kun vieraat tulivat, heille jaettiin lasit ihanaa 5,5% Fresitaa myöhempää skoolaamista varten. Minä kokosin kummit kanssamme riviin ja paimensin vieraat sopiville paikoille seisoskelemaan tai istumaan. Vauveli oli sylikumminsa kanssa keskellä, me Miehen kanssa siinä vierellä ja loput kummit vielä rivin jatkona. Miehelle olin nakittanut tervetulotoivotuksen ja koko nimen ääneen lausumisen. (Olimme kutsuneet vauvaa oikealla nimellään jo rakenneultran jälkeen, joten mistään varsinaisesta julkistamisesta ei ollut kyse). Mies kuitenkin yllätti minut täysin pitämällä ihan oikean, kauniin pienen puheen! Emme kumpikaan ole todellakaan mitään puheenpitäjiä. Samalla Pojat kiinnittivät näkösälle askartelemani viirit, joissa pikkusiskon nimi oli. Heidän saaminen mukaan seremoniaan oli minulle tosi tärkeää, ja itseasiassa yllätyinkin aika lailla, että he aivan mukisematta suostuivat tähän. Tämän jälkeen minä pidin oman ”puheeni”, jossa kerroin nimien valitsemisesta. Tässä kohden olin liikuttunut, mutten sentään itkenyt. En osaa sanoa, kuinka järkeviä lauseita sain suustani, mutta oletettavasti en ollut kovin nolo. Sitten Mies esitteli kummit (tähän minä kyllä vahingossa vähän sekaannuin), ja yksi kummeista luki ääneen kummitodistuksen ja toinen Hannele Huovin runon Kun on oikein pieni. Tämän jälkeen Mies kertoi kirjekuoresta, johon kaikki halukkaat vieraat voisivat kirjoittaa pienet tervehdyksensä sankarille, jotka hän saisi lukea 18. syntymäpävänään. Lupasimme, että kukaan muu ei tulisi viestejä sitä ennen lukemaan. Seuraavana lauloimme isäni kitarasäestyksellä yhdessä laulun Ihme ja kumma, jonka jälkeen tulikin ihastuttava yllätys: isäni ja siskontyttöni (3v.) esittivät yhdessä isäni säveltämän laulun!! Tässä kohti en pystynyt enää pidätellä kyyneliä, ja huomasin muutaman muunkin vieraan olevan hyvin liikuttuneessa tilassa. Aivan ihanaa! <3 Lopuksi kummit vielä laskivat sankarin päähän suloistakin suloisemman kukkaseppeleen, jonka jälkeen skoolasimme yhdessä. Vauveli itse nukkui sikeasti siskoni sylissä koko nimenantoseremonian ajan. 😀

Tämän jälkeen pystyin aika lailla rentoutumaan, ja juhlat sujuivatkin tästä eteenpäin omalla painollaan. Äitini ja hänen äitinsä pitivät huolen, että kahvia oli tarpeeksi keitettynä, joten me saimme Miehen kanssa keskittyä vieraisiin. Sää suosi joten ulkoterassilla pystyi myös mukavasti oleilemaan. Vieraat tuntuivat viihtyvän ja tunnelma oli muutenkin leppoisa. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun minun ja Miehen suvut varsinaisesti juhlivat yhdessä. Paikalla oli siis paljon toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Parasta oli kuitenkin koko juhalssa se, miten Miehen pojat tuntuivat viihtyvän. Olimme olleet alkuun vähän huolissamme, olisiko tilaisuus heille jotenkin ihan sietämätön, mutta joka kerta kun katsoin heistä jompaa kumpaa, näin ihan tyytyväisiä ilmeitä. Isompi veljeksistä jopa halusi moneen otteeseen pitää pikkusiskoaan sylissä ja liikkui selvästi ylpeänä isoveljenä ympäriinsä. Nuorempikaan ei vaikuttanut mitenkään nyreältä tai ahdistuneelta. Lopuksi, kun muut vieraat olivat jo lähteneet ja odottelimme taksia jolla kesti tuhottoman kauan, omat vanhempani ja pojat pääsivät mutkattomasti jutustelemaan. Taksissa vielä kirsikkana kakun päälle vanhempi pojista sai rauhoitettua itkemään puhjenneen vauvan ihan itse.

Olen blogissani puhunut tyttärestämme tähän asti vain vauvana tai vauvelina, ehkä joskus typynä. Nyt kun hänellä on virallinen nimi, on aika antaa hänelle myös bloginimi, jotta voin kirjoittaa hänestä erisnimellä. Tästä eteenpäin kirjoituksissani seikkailee pieni tyttö nimeltä Napukka! <3