Sektio
Olemme olleet 32 tuntia synnytyssalissa. Vauva on virhetarjonnassa ja painaa minua jatkuvalla kivulla peräsuolen puolelle. Kello on vähän vaille viisi aamuyöllä sunnuntaina 8.4., kun siirryn sairaalasängyn kyydissä hämärästi valaistusta käytävästä silmiäsärkevän kirkkaaseen leikkaussaliin.
Minua tervehditään monesta suunnasta pirteästi, täällä ei ole vuorokaudenaikoja. Saan vastailtua tervehdyksiin, mutta en pääse jyvälle, montako ihmistä suurelta tuntuvassa leikkaussalissa on. Minua jännittää, mutta ei kohtuuttomasti. Olen oikeastaan vaan ihan tosi väsynyt ja kipeä. Toivon, että minuun lyödään mahdollisimman nopeasti ne kunnon puudutteet! Saan pienen ”tervetuliais-shotin”, (kuten joku hoitohenkilökunnasta vitsikkäästi asian ilmaisee,) eli todella voimakkaan makuisen juoman, jonka tarkoituksena on neutraloida vatsahappoja. Minun pitää taas vaihtaa makuupaikkaa: könyän sairaalasängyltä leikkauspöydälle. Jälleen pääsen itse, vaikkakin hankalaa se jo on. Ystävällinen nainen (ei mitään hajua hänen ammattinimikkeestään) neuvoo minua tulemaan aivan pöydän vasempaan reunaa, nojaamaan jonkinlaisiin tukiin. Vasen käteni tulee omalle ”tarjottimelleen” suoraa sivulleni. Tässä kädessä minulla on tippa. Leikkauspöytää kallistetaan, jolloin jään näiden tukien varaan. Nainen rahoittelee, että en voi pudota, vaikka siltä ehkä tuntuukin. Kallistus tehdään, jotta vauva ei painaisi vatsa-aorttaani. Tässä kohden peräsuolikipuni yltyy aivan kauheisiin sfääreihin, enkä pysty olla tuossa asennossa. Minun on pakko punkea oikealla jalalla lantiota hieman toisenlaiseen kulmaan. Olen luonnollisesti joutunut luopumaan ilokaasusta, ja vaikerran nyt varmasti hyvin säälittävän tuskaisena. Ajattelen vaan, että laittakaa se puudute hemmetti sentään NYT! Ympärilläni häärätään paljon kaikenlaista, en pysy kärryillä siitä mitä tapahtuu, ainakin saan pysyvän katetrin ja ”happiviikset”. Olen melko varma, että vierelläni käväissyt mies on anestesialääkäri. Käteeni tuikataan toinenkin kanyyli, ja hiljalleen kipu alkaa helpottaa. Saan rentoutettua itseni kunnolliseen asentoon. Minua alkaa itseasiassa lähes nukuttamaan.
Minulta kysellään hirmuisesti kaikenlaista. Olen pöllämystynyt ja väsynyt, koetan vastailla asiallisesti. Lähinnä kysymykset koskevat antibioottiallergioitani. Olen saanut kerran aikuisiässä allergisen reaktion jostain antibiootista, jonka nimeä en muista, ja tästä minulta kysellään kauheasti. Olen hämmentynyt, eikö sitä asiaa lue missään? Miten minun oletetaan tässä vaiheessa edes osaavan vastailla näihin eittämättä tärkeisiin kysymyksiin?? Salissa on kova keskustelu allergioistani, ja epäselväksi tässä vaiheessa jää, saanko mitään antibioottia. (Jälkeenpäin papereista luen, että en saanut.) Silmäluomeni ovat käsittämättömän raskaat ja minun on pinnisteltävä tosissani, että saan ne pidettyä auki. Minulle tulee myös huono olo.
Sitten kuulen ihanat sanat, olemme valmiit siihen, että Mieskin pääsee saliin. Hänet istutetaan suoraa pääni taakse. Kurkin häneen päin, koetan hymyillä. Pelkään vaan, että nukahdan! En voi käsittää, miten se on mahdollista. Lapsemme on syntymässä juuri!! Minuun aiotaan juuri leikata iso aukko, josta se otetaan ulos! Miten ihmeessä minua voi nukuttaa tällaisessa tilanteessa?? Mies silittää minua. Saan soperrettua jolle kulle ympärilläni pyörijöistä, että minulla on huono olo. Saan tippaani pahoinvointilääkettä. Se auttaa. Olen edelleen huolissani unisuudestani. Voiko se olla normaalia? En muista kysynkö siitä. Olen varmasti aika pöllyissä jo. Anestesialääkäriksi epäilemäni mies tulee testaamaan puutumistani kostealla lapulla. Hän sipaisee minua ensin johonkin ylävartaloon vertailun vuoksi, ja sitten eri kohtiin alavartaloani. Alavartalo on selvästi puutunut, sillä en tunne lapun kosteutta ollenkaan. Minulla on hämärä muistikuva, että Mies juttelee luontevasti hoitohenkilökunnan kanssa. Itse en pysty enää järjelliseen keskusteluun. Saan toisen kerran ähkäistyä, että minulla on huono olo. Saan lisää pahoinvointilääkettä.
Sitten vatsani ja meidän väliin pystytetään suuri verho näköesteeksi. Olemme valmiit aloittamaan. Minulle kerrotaan, että tulen tuntemaan vatsani seudulla kovaa mutjuutusta, mutta kipua ei saisi tuntua. Nyökkään. Kuulen leikkaavan lääkärin sanat tehdään viilto.
Minua ei jännitä. Minua nukuttaa. Silmäni meinaavat painua kiinni. Tunnen, miten vatsani äärellä puuhataan tarmokkaasti. Kuulen leikkaavan lääkärin ohjeet hoitajille ja muulle poppoolle, mutta en rekisteröi sanoja. Tai ainakaan niistä ei jää muistijälkiä. Mies on lähellä takanani, pitää minusta kiinni ja juttelee minulle jotain rauhoittavasti. Hän ei tiedä, että minua ei pelota kuin se, että nukahdan vauvamme syntymän hetkellä. Olen yllättynyt siitä, miltä leikkaus tuntuu. Tunnen hyvin voimakasta vetämistä, venytystä, kääntämistä, myllerrystä. En kuitenkaan kipua. Melko lyhyeltä tuntuneen ajan jälkeen joku verhon takaa ilmoittaa, että vauva syntyy aivan juuri. Virkistyn sentään tähän tietoon jonkin verran. Sitten se kuuluu.
Vauvamme ensirääkäisy.
En vielä näe mitään, mutta kuulen ympärillä paljon ääniä jotka ihastelevat ja onnittelevat, toteavat vauvan olevan kunnossa ja reipas. Joku nostaa vauvan ilmaan niin, että mekin voimme nähdä sen. Näen huitovia raajoja ja verta. Olen pakahtua! Kello on 5.24. Hän on täällä!
Vauva annetaan kätilön hoiviin ja hän kutsuu Miehen salin seinustalla olevan hoitotason luo. Mies luo noustessaan ja vauvan luo suunnatessaan minuun kysyvän katseen, pärjäänhän, jos hän hetkeksi siirtyy tuohon kahden metrin päähään. Vakuutan, että olen kunnossa. Vauvaa ilmeisesti vähän tutkitaan, siistitään ja punnitaan. Vatsani luona jatkuu operaatio ja tarmokas touhuaminen. Näen, miten Mies katsoo hoitopyödällä olevaa vauvaa ja liikuttuu, ottaa muutaman kuvan, näyttää häkeltyneeltä ja onnelliselta. Minullakin nousee itku kurkkuun ja silmät kostuvat. Vauva peketoidaan paksuun kapaloon ja tuodaan minulle. Se itkee ja on punakka. Näen siitä vain naaman. Se on tavattoman suloinen! Silitän varovasti sen poskea. Vauvaa ei lasketa kokonaan huteriin käsiini, vaan Miestä ohjeistetaan myös pitämään kapalonyytistä kiinni. Soperramme toisillemme jotakin häkeltyneinä ja onnessamme. Olen melko varma, että Mies sanoo useampaankin otteeseen minulle Sä oot äiti!
Hyvä ihme, niin minä taidan olla!
En osaa yhtään sanoa, kauanko saimme olla siinä kolmistaan kaiken härdellin keskellä. Tuntuu, että emme kovin kauaa. Sitten Mies ja vastasyntynyt tyttäremme lähtivät kätilön matkassa pois salista. En tiedä, missä vaiheessa leikkaus oli meneillään, mutta muistan kuulleeni, että jossain vaiheessa lääkärin puhenopeus kasvaa ja sävy muuttuu jollain lailla. Hän pyytää napakasti lisää imua ja poltinrautaa. Olen lääkkeistä sekä vauvamme syntymän johdosta aika absurdissa tilassa, mutta tämä saa minut aavistuksen huolestumaan. Tilanne tuntuu kuitenkin rauhoittuvan, en ole vuotamassa kuiviin. Nukutus saa minusta taas vallan. Vieressäni on joku hoitohenkilökunnasta ja kysyn, saanko laittaa silmät kiinni, haittaako jos nukahdan. Saan luvan olla ihan niin rentona kuin tuntuu, vaikka ottaa torkut. Olen tähän tietoon äärimmäisen helpottunut! Taidan nukahtaakin, sillä muistikuvani käyvät hyvin vähiin. Jossain vaiheessa minut nostetaan lakanan tai vastaavan avulla taas sairaalasänkyyn. Olen tajuissani mutta ihan pihalla. Minulle kerrotaan, että leikkaus meni hyvin ja lähdemme nyt heräämöön. Saan kiitetyä hoitohenkilökuntaa.
Sitten minua kärrätään pitkin sairaalaan käytäviä. Ainakin kerran menemme hissillä. Heräämö on valtavan iso sali jossa taitaa olla lisäkseni vain yksi henkilö. Täällä on taas hämärämpi valaistus ja hyvin rauhallista. Minua nukuttaa edelleen ja varmasti nukunkin. Luonani käy useampia eri henkilöitä, saan tukisukat ja kohtuni supistelua tutkitaan ikävästi painelemalla. Voinnistani kysellään ja pyynnöstä saan pieniä huikkia vettä. (Minulla on yhtäkkiä kauhea jano!) Makaan selälläni ja vatsa tuntuu tosi pieneltä. En uskalla kuitenkaan juuri tunnustella sitä. Kohdun seutu tuntuu kipeältä vaikka saankin varmasti jotain kipulääkettä. Olo on kuitenkin aika hyvä ja levollinen. Minulle luvataan, että Mies ja vauva pääsevät pian tulemaan. Vauvan vakuutetaan voivan hyvin.
Nukahtelen, olen tokkurainen. Virkistyn aina kun joku tulee luokseni, sillä arvaan, että taas painellaan kohtua. Miestä ja vauvaa ei kuulu. Minun jälkeeni saliin tullut äiti saa omat vieraansa. Ihmettelen asiaa. Minulle kerrotaan, että synnytyssaleissa on kova ruuhka, ja kätilömme ei voi lähteä sieltä. Tämän takia Mies ja vauvakaan eivät saa tulla! Olen pettynyt, mutta liian väsynyt harmistuakseni enempää. Olen oikeastaan vähän hämilläni siitä, miten hyvin pärjään yksin. Eikö minun kuuluisi haluta vauvan luo jo ihan kauheasti?? Laitan asian kuitenkin pitkän synnytyksen aiheuttaman uupumuksen sekä lääketokkuran piikkiin.
Vihdoin, minun todetaan olevan valmis siirtymään lapsivuodeosastolle, jonne Mies ja vauva ovat kuulemma jo majoittuneet perhehuoneeseen. Minut on irrotettu tipasta ja olen saanut happiviikset pois. Minulla on edelleen katetri ja kädessäni ovat ne kaksi kanyylia, siltä varalta, että tarvitsen veritankkausta (vuotoa leikkauksen yhteydessä oli ollut vähän yli litra, mikä kuulostaa korviini tosi paljolta!). Taas mennään sängyn kyydissä pitkin käytäviä, kunnes vihdoin…
…olen perillä. <3
