Lukuhaaste 2018: ”Muumipappa ja meri”
Maaliskuun kirjana lukuhaasteessa esittelyvuorossa varmaan aika monelle entuudestaankin tuttu Tove Janssonin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1968). Minulla on ollut tämä kirja hyllyssäni jo pitkään, mutta nyt vasta tämän lukuhaasteen myötä tuli siihen tartuttua. Kirja menee siis haasteen kohtaan Kirjassa on mukana meri.
Minulla on Muumikirjoihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta ne ovat minusta aivan hurmaavia, niissä on oivaltavaa filosofointia hyvästä elämästä, perheestä ja ystävyydestä sekä luonnon kanssa tasapainossa elämisestä. Erityisesti olen ihastunut Janssonin kuvituksiin! (Minulta löytyykin useammat muumilakanat, julisteita ja kortteja sisustuselementteinä, vihkoja sekä muumiaiheisia vaatteita bebelle.) Olen yhdesksänkymmentäluvun lapsena tutustunut aikoinaan Muumeihin japanilais-suomalaisen animattiosarjan Muumilaakson tarnoita kautta, ja se olikin minulle pitkään se aito ja oikea Muumit. Nyttemmin Muumilaakson tarinoiden touhotus ja melske jonkin verran ärsyttää, samoin piirrosjälki on harmillisen siloiteltua verrattuna Janssonin alkuperäisiin, rouheisiin tussipiirroksiin sekä moniulotteisiin maalauksiin. Muumilaakson tarinoita onkin selvästi suunnattu lapsille, kun alkuperäisistä Janssonin kirjoittamista Muumi-kirjoista voivat nauttia myös aikuiset. Pienille lapsille varsinkin myöhäisemmät kirjat saattavat tuntua liiankin pohdiskelevilta ja vaikeilta.
Vaikka siis lähtökohtaisesti pidän Muumikirjoista, toisaalta niissä moni hahmo ärsyttää minua ihan valtavasti. Muumipeikon ainainen reippaus ja miellyttämisenhalu, Niiskuneidin pinnallisuus ja avuttomuus, Nipsun materialismi, Nuuskamuikkusen haahuilu ja Muumimamman loputon kärsivällisyys ja rutiineissa roikkuminen. Pahin kaikista on kuitenkin Muumipappa. Siksi Muumipappa ja meri on varmasti jäänyt minulta niin pitkäksi aikaa lukemattakin, en ole halunnut tarttua kirjaan, joka kertoo niin selvästi ärsyttävimmästä muumihahmosta. En ihan tarkkaan osaa sanoa, mikä Muumipapassa ärsyttää, jokin siinä tärkeilyssä ja patriarkaalisissa kuvitelmissa eläminen. Heti kirjan alussa törmäänkin tähän ilmiöön: Muumipappa on ahdistunut, sillä hän ei koe perheen enää tarvitsevan häntä. Kaikki puuhaavat onnellisesti omien askareittensa parissa, eikä edes ole mitään vaaraa, miltä perhettä pitäisi suojella. Siispä hän kiskaisee onnellisen ja tyytyväisen perheensä epämääräiselle majakkasaarelle ääriolosuhteiden ja epävarmuuden keskelle, jotta saisi tuntea itsensä taas tarpeelliseksi! 😀 Perhe mukautuu ja ymmärtää, suhtautuu kaikkiin saaren haasteisiin raivostuttavan rauhallisesti ja optimistisesti eikä vahingossakaan valita mistään.
Kirjan keskeisiä teemoja on yksinäisyys. Alussa yksinäisyyttä tunsivat lähinnä Muumipappa kriisinsä kanssa sekä Mörkö, joka jääkuorensa alla on yksi Muumikirjojen lohduttomimpia hahmoja ja kuin yksinäisyys itse. Kun perhe on raahattu majakkasaarelle, ovatkin yhtäkkiä kaikki yksinäisiä, kukin omalla tavallaan. Pappa on alkuun riemuissaan kaikista niistä haasteista, jotka hänen perheen päänä tulee mielestään saarella selvittää, sekä siitä tunteesta, että perhe on riipuvainen taas hänestä. Pian hän kuitenkin alkaa hahmottaa saaren ja itse meren kesyttömyyden, miten vähän hän voi elämää saarella ohjailla tai edes ymmärtää. Konkreettisena esimerkkinä toimii majakkavalo, jota hän vaan lukuisista yritykistä huolimatta ei saa syttymään. Muumimamma puolestaan ikävöi puutarhaansa ja epäonnistuu toistuvasti sen perustamisessa kivikkoiselle saarelle, järjestää sitkeästi myrskysäässä perheelle huviretkiä ja koettaa muutenkin elää kuin puolison järjetön päähänpisto ei hetkauttaisi häntä ollenkaan. Muumipeikko ja Myy taas koettavat tahoillaan luoda kesyttömälle saarelle omaa tilaansa, mutta saari ei suostu muokattavaksi. Muumipeikko haikailee öisin ilmestyvien merihevosten perään ja Myy on hyvin kiinnostunut saarella asuvasta erakko-kalastajasta, mutta kumpikaan ei saa kaipaamaansa vastakaikua. Toisistaan he eivät jostain syystä juurikaan hae seuraa.
Kirjassa kuvataan siis paljon kunkin perheenjäsenen itsenäisiä toimia ja ajatuksia. Myös majakkasaarta ja merta kuvaillaan seikkaperäisesti. Molemmat näyttäytyvät mystisinä ja yliluonnollisina, kuin ajattelevina ja aktiivisina olentoina. Tällaisessa kuvaamisessa Jansson on hyvin taitava, mutta juuri nämä kohdat kirjassa olisivat varmasti monelle lapsilukijalle tai -kuuntelijalle tylsistyttäviä. Ne eroavat paljon vauhdikkaista ja äänekkäistä Muumilaakson tarinoista.
Mitä sitten lopulta pidin kirjasta? En oikein tiedä. Minua ärsytti lähes koko ajan Muumipapan itsekkyys ja ajattelemattomuus, sekä muun perheen hiljainen mukautuminen. Mutta kirjanhan toki onkin tarkoitus herättää tunteita ja ajatuksia. Oliko Muumipapalla vaihtoehtoja? Olisiko hän ilman majakkasaari-seikkailuaan menettänyt lopulta mielenterveytensä tai katkeroitunut loppuiäkseen? Tekikö perhe oikein ja rakastavasti suodessaan hänellä tämän kokemuksen? Missä määrin oma asenne vaikuttaa siihen, miten tyytyväinen on elämäänsä ja elinoloihinsa? Miten paljon luontoa voi suitsia omiin tarkoituksiinsa ja onko se oikein? Mielenkiintoista pohdittavaa siis, joten sanoisin, että kirja oli ärsyttävyydestään huolimatta hyvä.
Jos Muumikirjoja ei ole ennestän lukenut ja perustaa Muumitietoutensa animaatiosarjaan, ei ehkä kannta aloittaa tästä teoksesta. Alkupään tuotannon kirjat ovat vauhdikkaampia ja seikkailullisempia (esim. Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus tai Taikatalvi). Viimeisin Muumikirjoista, Muumilaakson marraskuu onkin sitten jo hyvin filosofinen ja vähäeleinen. Siinähän ei Muumiperhettä enää edes ollenkaan ole, vaan Muumitaloa asuttavat vieraat otukset.
Muumikirjoilla on kuitenkin ihan ansaitusti erityinen paikka kotimaisessa kirjallisuudessa. Siksi edes muutamaan Muumikirjaan tutustumista voin suositella hyvällä omallatunnolla ihan kaikille.
Lue myös:
