Raskaus etenee vaudilla ja ollaan jo viikolla 32+4! Vatsa tuntuu jo ihan älyttömän isolta ja kömpelöltä, vaikka äitiysjoogassa olenkin saanut todeta, että ei tämä vielä ole mitään! 🙂 Pikkuneiti liikkuu ja pyörii tosi aktiivisesti ja muistuttelee jatkuvasti olemassaolostaan. Hän onkin jo kääntynyt pää alaspäin, joten potkut tuntuvat napakasti palleassa ja kylkiluissa. Pään aiheuttaman paineen taas voi hyvin selvästi tuntea jossain tuolla häpyluun tietämillä. Ei aina kovin miellyttävä tunne…:D Mutta ihana tietysti, että tyyppi on jo valmiusasemissa.

Laskettuun aikaan on jäljellä enää vain vähän yli 50 päivää (itse synnyin reilun viikon etuajassa), joten havahduin, että nyt täytyy koettaa vielä tehdä sellaisia asioita, joita ei sitten ihan viimemetreillä tai vauvan kanssa pysty. Meillä on läheiset välit siskoni Taaperon kanssa, ja päätinkin, että haluaisin vielä viettää hänen kanssaan päivän ihan kahdestaan. Systerin kanssa saimme sovittua ajankohdasta ja Taapero itsekin oli innoissaan. Viime lauantaista (ja vähän sunnuntaistakin) tuli siis meidän kahden oma päivä! (Mies kun oli omia poikiaan moikkaamassa eri kaupungissa.)

Sovimme treffit heti aamupäivälle, kun molemmissa huusholleissa oltiin syöty aamupalat. Taaperon kanssa suunnistimme kotimme lähellä sijaitsevaan museoon, jossa olin jo pitkään halunnut käydä hänen kanssaan. Onneksi olimme hyvissä ajoin liikkeella, siis vailla mitään kiirettä esimerkiksi lounaan ja päiväunien suhteen, sillä kaikesta kiinnostuvan tappijalan kanssa (joka ei tietenkään halua istua rattaissa vaan kävellä itse!) muutamakin sata metriä voi kestää ikuisuuden! 😀 Itsekin toki kävelen nykyään jo hyyyyvin verkkaisesti, varsinkin nyt liukkaalla, mutta oli kyllä myös ihanaa, kun ei tarvinnut yhtään hoputtaa toista, joka otti ilon irti joka penkasta. (Mies on useampaankin otteeseen muistellut poikiensa päiväkoti-iästä kauhulla sitä turhautumisen määrää, jonka voi iltapäivällä väsyneenä ja nälkäisenä aiheuttaa hiii-taaas-tiii tarhalta kotiin taapertava vekara 😀 Minullakin on tästä hoitolapsien kanssa kokemusta, ja voin myös sanoa, että tämä ei ole niitä asioita, joita odotan vanhemmuudelta ihan eniten…)

Päästyämme museolle, se osoittautui juuri niin kivaksi paikaksi Taaperonkin mielestä, kuin olin ounastellut! Näyttelyt oli rakennettu kivasti lapsia ajatellen, paljon oli ”vihreitä käden kuvia”, eli kohteita, joihin SAI koskea. Myös rakennus itsessään arkkitehtuuriltaan sekä vaihtelevalta valaistukseltaan oli mielenkiintoinen, ja vaikka Taapero tulee varmasti isompana saamaan paikasta vielä paljon lisää irti, oli hän selvästi vaikuttunut jo nyt. Näyttelyt sijaitsivat kolmessa kerroksessa, joten myös rappujen kapuaminen oli osa hupia! Olin alkuun ajatellut, että Taapero ehkä vaan juoksee tilat läpi ja on sitten valmis lähtemään (mikä ei sekään olisi yhtään haitannut), mutta hän halusikin palata moniin paikkoihin vielä uudelleen, käydä katsomassa vielä kerran tuolla ja tuolla, ja viipyilikin joidenkin kohteiden äärellä pitkään. Kun lounasaika koitti, oli selvää, että käymme vain museon kahviossa haukkaamassa kinkkupitsapalat ja jatkamme kierrosta. Kyselin Taaperolta aika ajoin, joko haluaa lähteä, mutta hän todella viihtyi! Hauskaa oli tietysti myös se, että siihen aikaan oli paikalla paljon muitakin lapsia.

Toki noin pienen kiinnostuksen kohteet saattoivat olla hyvinkin erit, kuin isommalla museonkävijällä. Esimerkiksi yksi tosi kiva kohde oli yllä näkyvä penkki, jossa oli reikä keskellä! 😀 Tällä ketteryydellä ja jaksamisella, joista tässä raskauden vaiheessa nautin, olin toki hyvin kiitollinen niistä istumatauoista, joita minulle suotiin Taaperon syventyessä johonkin yksittäiseen asiaan. Viihdyimme museolla (lounastauko mukaan luettuna) kolme tuntia! Olin tosi yllättynyt, että hän jaksoi niin pitkään. Keikan jälkeen olimmekin molemmat jo hyvin uupuneita, mutta onneksi meillä oli selvä suunnitelma, josta olin kertonut huolella Taaperollekin: Museolta lähdettäessä hän ottaisi päiväunet rattaissa. Neiti ei juurikaan rattaissa ole enää tykännyt nukkua, ja itseasiassa muutenkin päivunet ovat pienoinen koetinkivi hänen arjessaan, mutta museoreissu oli vienyt juuri sopivasti mehut, että hän aivan sopuisasti kävi rattaisiin pötköttämään. Sitten lähdimme hyyyvin hissukseen kulkemaan kaupungin läpi rattaiden kanssa. Tiet olivat onneksi aika hyvin auratut, vaikka jonkin verran piti välillä myös kunnolla työntää, että sai pienipyöräiset rattaat lumisohjossa eteenpäin. Jälleen oli mahtavaa, että meillä ei ollut mihinkään kiire. Olin tyytyväinen, että meille tulevat rattaat ovat suuripyöräisemmät, vaikka tällaiset kelit toki kaupungissa asuessa ovatkin aika harvinaisia. Varsinkin selkäni oli pitkästä liikkeelläolosta väsynyt, mutta onneksi supistukset eivät juurikaan vaivanneet. Kun pieni vieraani oli tukevasti unessa, pysähdyin kahvilaan huilaamaan itsekin.

Olenko jo maininnut, että Taapeo on todella innoissaan tulevasta serkustaan? Hänellä on muutenkin nyt meneillään voimaks hoiva-kausi, leikkii paljon nukeilla ja on tosi kiinnostunut vauvoista sekä pienemmistä taaperoista. Kokee olevansa jo itse tosi iso <3 Kun päikkäreiden jälkeen pääsimme meille, olikin viime vierailun jälkeen tänne ilmestynyt ihanan paljon vauvatavaraa, joka piti kaikki tutkia läpikotaisin. Olen lajitellut vauvanvaatteita koon mukaan, joskaan kaikki ei ole vielä paikoillaan kaapeissa, vaan erinäisissä väliaikaissijoituksissa. Olohuoneesta löytyneestä äitiyspakkauksesta paljastuikin todellinen aarre! Vauvojen lisäksi vaatteet ovat Taaperon mielestä tällä hetkellä ihan parasta, joten mikäs sen ihanampaa, kuin tutkia pinollista vauvanvaatteita. 😀 Itse sain myös hyvän tovin pötkötellä kipeän selkäni kanssa sohvalla, kun vieraani viihdytti meitä molempia hakemalla laatikosta yksi kerrallaan vaatteen, tekemällä siitä suullisesti kaikki pystymänsä havainnot (Tämä on haalali, vauvan haalali. Siinä on siilit. Minä puen tämän vauvalle.), ja etsien kullekin vaatekappaleelle oman paikan olohuoneen lattialta. Hän myös keskittyneesti oikoi ja asetteli jokaisen vaatteen niin hienosti, kuin osasi. Tädin sydän meinasi jotenkin ihan pakahtua, toinen niin tärkeänä suoritti tehtäväänsä ja suunnitteli vauvan hoitoa!

Kuten asiaan kuuluu, piti ison tytön saada välillä sitten myös olla itse vauva. Hän mahtui suureksi riemukseen juuri ja juuri äitiyspakkauksen makuupussiin. Minä sain sitten tuudittaa tätä vauvaa sylissä ja lauleskella sille, kun se tuhisteli ja piti vauvaääniä pussissaan. Häntä olisi tietysti pitänyt myös kanniskella, mutta sain puhuttua onneksi tästä osasta leikkiä itseni irti. 😉 Museossa olin pienen pätkän häntä kantanut, kun päiväuniväsy meinasi iskeä kesken viimeisten portaitten (alas mennessä, onneksi!). Tähän tyttö oli väsymyksensä keskeltä lohkaissut vähän virnistäen, että minä istun vauvan päällä! 

Illalla kävimme vielä läheisessä leikkipuistossa, jotta nukahtaminen yöunille sujuisi mahdollisimman hyvin. Toinen asia (siis niiden hitaasti taittuvien kävelymatkojen lisäksi) jota Miehen kanssa emme varsinaisesti fiilistele vanhemmuudessa, ovat puuduttavat tunnit leikkipuistoissa. Varsinkin pakkasessa! Tällä tavalla erityistapauksena, kun siskontyttö on vain käymässä, on minusta puistoissa ihan mukava olla. Kunhan vaan on tarpeeksi päällä! Mutta jo hoitolapsivuosinani kerkesin kyllä saada hyvin kuvan siitä, miten tylsää voi aikuisella olla, kun lapsi ulkoilee. Tässä tietysti paras lääke tylsyyteen (ja kylmyyteen) on se, että menee itse mukaan leikkeihin. Mutta, kuten Mies asian ilmaisi osuvasti, kun ne vekaroitten leikit voi olla niin totaalisen aivottomia. 😀 Allekirjoitan kyllä tämän, vaikka tietysti johonkin pisteeseen asti sitä voi saada itselleenkin viihdykettä ihan vaan siitä, että lapsella on hauskaa. Mutta turha silti varmaan kenenkään vanhemman (tai lapsen kanssa päivittäin puistoilevan aikuisen) on väittää, että homma ei tuntuisi aika ajoin supertylsältä. Tällä puistokeikalla paras leikki oli se, kun vedimme tyhjiä pulkkia suuren hiekkalaatikon ympäri eri suuntiin, ja kohdatessamme läppäsimme kädet yhteen. Onneksi Taapero ei tällä kertaa vaatinut minua hippaleikkiin, sillä en olisi missään nimessä siinä kohden päivää jaksanut enää mitään niin vauhdikasta. Selkä alkoi olla jo aika tohjona ja iltasupistukset olivat alkaneet. Istuakaan en kylmillä pelkeillä oikein viitsinyt, etten saa jotain ihanaa virtsatietulehdusta. 

Koska Taapero ei käytä enää vaippoja, oli puistoilulle luonteva päätös se, kun hänen piti päästä potalle. Siinä kohden iski myös väsy ja tarve päästä syliin! Kotimme on aivan puiston vieressä, mikä olikin ehdottomasti välttämätöntä, jotta ylipäänsä olin viitsinyt enää illalla lähteä. Saimme sitten neuvoteltua, että kannan häntä pienen matkaa, ja sitten jaksaa viimeiset metrit itse. Tätä en kyllä voinut lakata hämmästelemästä päivän aikana: Miten ihmeessä jaksavat ja selviytyvät ne raskskaana olevat, joilla on jo pieni lapsi tai useampi!? Kyllähän tämä näin yhden päivän kertakokemuksena meni, vaikka rankka päivä fyysisesti minulle olikin. Lisäksi Taapero oli aivan esimerkillinen, eikä karkaillut tai temppuillut yhtään. Eikä meillä ei ollut tosiaan mitään aikatauluja, joihin olisi pitänyt koettaa tähdätä ja ehtiä. Toisaalta, olen tässä raskauden edetessä myös lukuisisa kertoja hämmästellyt, miten naiset selviävät töistään. Itse olisin kyllä tässä vaiheessa jo aivan ihmisraunio (niin henkisesti kuin fyysisestikin) jos olisin ollut alakoulun open hommissani tänä lukuvuonna. Ja niin ne vaan muut tuntuvat selviävän. Monissa perheissä myös suositaan nykyään yhä pienempiä ikäeroja sisarusten välillä. 

Ehkä tämä on niitä asioita, joista kyllä sitten selviää, jos omalle kohdalle osuu. Tässä kohden olen kuitenkin sitä mieltä, että itse en haluaisi valita sellaista tietä. Tiedän omat rajani jaksamiseni suhteen, enkä toivo päätyväni enää niin loppuunpalaneeseen tilaan, kuin olin vuosi sitten. Haluan olla onnellinen myös niinä vuosina, kun lapseni on pieni. En halua ”sinnitellä” niiden varhaisvuosien läpi, vaikka olenkin sitä mieltä, että sisarus on koko elämän kestävä iso ilo. Mieskin on sanonut, että ei muista niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä, juuri mitään. Minä en halua asioiden olevan niin omalla kohdallani. Siksi olenkin todella iloinen, että Miehellä on nämä lapsensa edellisestä liitostaan. Että meidänkin lapsellamme on kaksi isoveljeä. Toki samanlaista sisarussuhdetta, kuin heillä keskenään on, tai mitä minulla ja sikollani on, on turha toivoa. Ikäero sekä se fakta, että tyttäremme ei tule asumaan veljiensä kanssa samassa osoitteessa, tekevät heidän sisarussuhteistaan luonnollisesti erilaiset. Silti minusta on mukavaa, että lapsella on kaksi veljeä. Koskaan ei voi tietää, millaisiksi heidän välinsä sitten isompana muodostuvat.  

Muilta osin Taaperon vierailu sai minut kuitenkin odottamaan taas entistä suuremmalla innolla sitä omaa vanhemmuutta. Lapset ovat aivan ihania! (Toki sain tällä visiitillä kaapaista aika lailla kermat päältä.) Lapset tekevät koko ajan aivan mahtavia oivalluksia ympäröivästä maailmasta, omaksuvat jatkuvasti uusia taitoja ja ovat oikeasti myös enimmäkseen tosi liikuttavia. Sunnuntaiaamuna olin aivan ihastuksissani, kun heräsin (melko heikosti nukutun yön jälkeen) kainalooni möyryävään, unenlämpimään pikkutyyppiin! Aloitimme päivän pötköttelemällä ja köllimällä leppoisasti, kunnes nälkä ajoi meidät aamupalalle. Siitä sitten pikkuhiljaa pakkailimme typyn tavarat ja suuntasimme kaikessa rauhassa taas siskoni luo.

Aivan ihana vierailu! <3