Vauvamaha ja taapero

Raskaus etenee vaudilla ja ollaan jo viikolla 32+4! Vatsa tuntuu jo ihan älyttömän isolta ja kömpelöltä, vaikka äitiysjoogassa olenkin saanut todeta, että ei tämä vielä ole mitään! 🙂 Pikkuneiti liikkuu ja pyörii tosi aktiivisesti ja muistuttelee jatkuvasti olemassaolostaan. Hän onkin jo kääntynyt pää alaspäin, joten potkut tuntuvat napakasti palleassa ja kylkiluissa. Pään aiheuttaman paineen taas voi hyvin selvästi tuntea jossain tuolla häpyluun tietämillä. Ei aina kovin miellyttävä tunne…:D Mutta ihana tietysti, että tyyppi on jo valmiusasemissa.

IMG_3763.jpg

Laskettuun aikaan on jäljellä enää vain vähän yli 50 päivää (itse synnyin reilun viikon etuajassa), joten havahduin, että nyt täytyy koettaa vielä tehdä sellaisia asioita, joita ei sitten ihan viimemetreillä tai vauvan kanssa pysty. Meillä on läheiset välit siskoni Taaperon kanssa, ja päätinkin, että haluaisin vielä viettää hänen kanssaan päivän ihan kahdestaan. Systerin kanssa saimme sovittua ajankohdasta ja Taapero itsekin oli innoissaan. Viime lauantaista (ja vähän sunnuntaistakin) tuli siis meidän kahden oma päivä! (Mies kun oli omia poikiaan moikkaamassa eri kaupungissa.)

IMG_3804.jpg

Sovimme treffit heti aamupäivälle, kun molemmissa huusholleissa oltiin syöty aamupalat. Taaperon kanssa suunnistimme kotimme lähellä sijaitsevaan museoon, jossa olin jo pitkään halunnut käydä hänen kanssaan. Onneksi olimme hyvissä ajoin liikkeella, siis vailla mitään kiirettä esimerkiksi lounaan ja päiväunien suhteen, sillä kaikesta kiinnostuvan tappijalan kanssa (joka ei tietenkään halua istua rattaissa vaan kävellä itse!) muutamakin sata metriä voi kestää ikuisuuden! 😀 Itsekin toki kävelen nykyään jo hyyyyvin verkkaisesti, varsinkin nyt liukkaalla, mutta oli kyllä myös ihanaa, kun ei tarvinnut yhtään hoputtaa toista, joka otti ilon irti joka penkasta. (Mies on useampaankin otteeseen muistellut poikiensa päiväkoti-iästä kauhulla sitä turhautumisen määrää, jonka voi iltapäivällä väsyneenä ja nälkäisenä aiheuttaa hiii-taaas-tiii tarhalta kotiin taapertava vekara 😀 Minullakin on tästä hoitolapsien kanssa kokemusta, ja voin myös sanoa, että tämä ei ole niitä asioita, joita odotan vanhemmuudelta ihan eniten…)

IMG_3811.jpg

Päästyämme museolle, se osoittautui juuri niin kivaksi paikaksi Taaperonkin mielestä, kuin olin ounastellut! Näyttelyt oli rakennettu kivasti lapsia ajatellen, paljon oli ”vihreitä käden kuvia”, eli kohteita, joihin SAI koskea. Myös rakennus itsessään arkkitehtuuriltaan sekä vaihtelevalta valaistukseltaan oli mielenkiintoinen, ja vaikka Taapero tulee varmasti isompana saamaan paikasta vielä paljon lisää irti, oli hän selvästi vaikuttunut jo nyt. Näyttelyt sijaitsivat kolmessa kerroksessa, joten myös rappujen kapuaminen oli osa hupia! Olin alkuun ajatellut, että Taapero ehkä vaan juoksee tilat läpi ja on sitten valmis lähtemään (mikä ei sekään olisi yhtään haitannut), mutta hän halusikin palata moniin paikkoihin vielä uudelleen, käydä katsomassa vielä kerran tuolla ja tuolla, ja viipyilikin joidenkin kohteiden äärellä pitkään. Kun lounasaika koitti, oli selvää, että käymme vain museon kahviossa haukkaamassa kinkkupitsapalat ja jatkamme kierrosta. Kyselin Taaperolta aika ajoin, joko haluaa lähteä, mutta hän todella viihtyi! Hauskaa oli tietysti myös se, että siihen aikaan oli paikalla paljon muitakin lapsia.

IMG_3809.jpg

Toki noin pienen kiinnostuksen kohteet saattoivat olla hyvinkin erit, kuin isommalla museonkävijällä. Esimerkiksi yksi tosi kiva kohde oli yllä näkyvä penkki, jossa oli reikä keskellä! 😀 Tällä ketteryydellä ja jaksamisella, joista tässä raskauden vaiheessa nautin, olin toki hyvin kiitollinen niistä istumatauoista, joita minulle suotiin Taaperon syventyessä johonkin yksittäiseen asiaan. Viihdyimme museolla (lounastauko mukaan luettuna) kolme tuntia! Olin tosi yllättynyt, että hän jaksoi niin pitkään. Keikan jälkeen olimmekin molemmat jo hyvin uupuneita, mutta onneksi meillä oli selvä suunnitelma, josta olin kertonut huolella Taaperollekin: Museolta lähdettäessä hän ottaisi päiväunet rattaissa. Neiti ei juurikaan rattaissa ole enää tykännyt nukkua, ja itseasiassa muutenkin päivunet ovat pienoinen koetinkivi hänen arjessaan, mutta museoreissu oli vienyt juuri sopivasti mehut, että hän aivan sopuisasti kävi rattaisiin pötköttämään. Sitten lähdimme hyyyvin hissukseen kulkemaan kaupungin läpi rattaiden kanssa. Tiet olivat onneksi aika hyvin auratut, vaikka jonkin verran piti välillä myös kunnolla työntää, että sai pienipyöräiset rattaat lumisohjossa eteenpäin. Jälleen oli mahtavaa, että meillä ei ollut mihinkään kiire. Olin tyytyväinen, että meille tulevat rattaat ovat suuripyöräisemmät, vaikka tällaiset kelit toki kaupungissa asuessa ovatkin aika harvinaisia. Varsinkin selkäni oli pitkästä liikkeelläolosta väsynyt, mutta onneksi supistukset eivät juurikaan vaivanneet. Kun pieni vieraani oli tukevasti unessa, pysähdyin kahvilaan huilaamaan itsekin.

IMG_3836.jpg

Olenko jo maininnut, että Taapeo on todella innoissaan tulevasta serkustaan? Hänellä on muutenkin nyt meneillään voimaks hoiva-kausi, leikkii paljon nukeilla ja on tosi kiinnostunut vauvoista sekä pienemmistä taaperoista. Kokee olevansa jo itse tosi iso <3 Kun päikkäreiden jälkeen pääsimme meille, olikin viime vierailun jälkeen tänne ilmestynyt ihanan paljon vauvatavaraa, joka piti kaikki tutkia läpikotaisin. Olen lajitellut vauvanvaatteita koon mukaan, joskaan kaikki ei ole vielä paikoillaan kaapeissa, vaan erinäisissä väliaikaissijoituksissa. Olohuoneesta löytyneestä äitiyspakkauksesta paljastuikin todellinen aarre! Vauvojen lisäksi vaatteet ovat Taaperon mielestä tällä hetkellä ihan parasta, joten mikäs sen ihanampaa, kuin tutkia pinollista vauvanvaatteita. 😀 Itse sain myös hyvän tovin pötkötellä kipeän selkäni kanssa sohvalla, kun vieraani viihdytti meitä molempia hakemalla laatikosta yksi kerrallaan vaatteen, tekemällä siitä suullisesti kaikki pystymänsä havainnot (Tämä on haalali, vauvan haalali. Siinä on siilit. Minä puen tämän vauvalle.), ja etsien kullekin vaatekappaleelle oman paikan olohuoneen lattialta. Hän myös keskittyneesti oikoi ja asetteli jokaisen vaatteen niin hienosti, kuin osasi. Tädin sydän meinasi jotenkin ihan pakahtua, toinen niin tärkeänä suoritti tehtäväänsä ja suunnitteli vauvan hoitoa!

IMG_3837.jpg

Kuten asiaan kuuluu, piti ison tytön saada välillä sitten myös olla itse vauva. Hän mahtui suureksi riemukseen juuri ja juuri äitiyspakkauksen makuupussiin. Minä sain sitten tuudittaa tätä vauvaa sylissä ja lauleskella sille, kun se tuhisteli ja piti vauvaääniä pussissaan. Häntä olisi tietysti pitänyt myös kanniskella, mutta sain puhuttua onneksi tästä osasta leikkiä itseni irti. 😉 Museossa olin pienen pätkän häntä kantanut, kun päiväuniväsy meinasi iskeä kesken viimeisten portaitten (alas mennessä, onneksi!). Tähän tyttö oli väsymyksensä keskeltä lohkaissut vähän virnistäen, että minä istun vauvan päällä! 

Illalla kävimme vielä läheisessä leikkipuistossa, jotta nukahtaminen yöunille sujuisi mahdollisimman hyvin. Toinen asia (siis niiden hitaasti taittuvien kävelymatkojen lisäksi) jota Miehen kanssa emme varsinaisesti fiilistele vanhemmuudessa, ovat puuduttavat tunnit leikkipuistoissa. Varsinkin pakkasessa! Tällä tavalla erityistapauksena, kun siskontyttö on vain käymässä, on minusta puistoissa ihan mukava olla. Kunhan vaan on tarpeeksi päällä! Mutta jo hoitolapsivuosinani kerkesin kyllä saada hyvin kuvan siitä, miten tylsää voi aikuisella olla, kun lapsi ulkoilee. Tässä tietysti paras lääke tylsyyteen (ja kylmyyteen) on se, että menee itse mukaan leikkeihin. Mutta, kuten Mies asian ilmaisi osuvasti, kun ne vekaroitten leikit voi olla niin totaalisen aivottomia. 😀 Allekirjoitan kyllä tämän, vaikka tietysti johonkin pisteeseen asti sitä voi saada itselleenkin viihdykettä ihan vaan siitä, että lapsella on hauskaa. Mutta turha silti varmaan kenenkään vanhemman (tai lapsen kanssa päivittäin puistoilevan aikuisen) on väittää, että homma ei tuntuisi aika ajoin supertylsältä. Tällä puistokeikalla paras leikki oli se, kun vedimme tyhjiä pulkkia suuren hiekkalaatikon ympäri eri suuntiin, ja kohdatessamme läppäsimme kädet yhteen. Onneksi Taapero ei tällä kertaa vaatinut minua hippaleikkiin, sillä en olisi missään nimessä siinä kohden päivää jaksanut enää mitään niin vauhdikasta. Selkä alkoi olla jo aika tohjona ja iltasupistukset olivat alkaneet. Istuakaan en kylmillä pelkeillä oikein viitsinyt, etten saa jotain ihanaa virtsatietulehdusta. 

Koska Taapero ei käytä enää vaippoja, oli puistoilulle luonteva päätös se, kun hänen piti päästä potalle. Siinä kohden iski myös väsy ja tarve päästä syliin! Kotimme on aivan puiston vieressä, mikä olikin ehdottomasti välttämätöntä, jotta ylipäänsä olin viitsinyt enää illalla lähteä. Saimme sitten neuvoteltua, että kannan häntä pienen matkaa, ja sitten jaksaa viimeiset metrit itse. Tätä en kyllä voinut lakata hämmästelemästä päivän aikana: Miten ihmeessä jaksavat ja selviytyvät ne raskskaana olevat, joilla on jo pieni lapsi tai useampi!? Kyllähän tämä näin yhden päivän kertakokemuksena meni, vaikka rankka päivä fyysisesti minulle olikin. Lisäksi Taapero oli aivan esimerkillinen, eikä karkaillut tai temppuillut yhtään. Eikä meillä ei ollut tosiaan mitään aikatauluja, joihin olisi pitänyt koettaa tähdätä ja ehtiä. Toisaalta, olen tässä raskauden edetessä myös lukuisisa kertoja hämmästellyt, miten naiset selviävät töistään. Itse olisin kyllä tässä vaiheessa jo aivan ihmisraunio (niin henkisesti kuin fyysisestikin) jos olisin ollut alakoulun open hommissani tänä lukuvuonna. Ja niin ne vaan muut tuntuvat selviävän. Monissa perheissä myös suositaan nykyään yhä pienempiä ikäeroja sisarusten välillä. 

IMG_3832.jpg

Ehkä tämä on niitä asioita, joista kyllä sitten selviää, jos omalle kohdalle osuu. Tässä kohden olen kuitenkin sitä mieltä, että itse en haluaisi valita sellaista tietä. Tiedän omat rajani jaksamiseni suhteen, enkä toivo päätyväni enää niin loppuunpalaneeseen tilaan, kuin olin vuosi sitten. Haluan olla onnellinen myös niinä vuosina, kun lapseni on pieni. En halua ”sinnitellä” niiden varhaisvuosien läpi, vaikka olenkin sitä mieltä, että sisarus on koko elämän kestävä iso ilo. Mieskin on sanonut, että ei muista niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä, juuri mitään. Minä en halua asioiden olevan niin omalla kohdallani. Siksi olenkin todella iloinen, että Miehellä on nämä lapsensa edellisestä liitostaan. Että meidänkin lapsellamme on kaksi isoveljeä. Toki samanlaista sisarussuhdetta, kuin heillä keskenään on, tai mitä minulla ja sikollani on, on turha toivoa. Ikäero sekä se fakta, että tyttäremme ei tule asumaan veljiensä kanssa samassa osoitteessa, tekevät heidän sisarussuhteistaan luonnollisesti erilaiset. Silti minusta on mukavaa, että lapsella on kaksi veljeä. Koskaan ei voi tietää, millaisiksi heidän välinsä sitten isompana muodostuvat.  

 

Muilta osin Taaperon vierailu sai minut kuitenkin odottamaan taas entistä suuremmalla innolla sitä omaa vanhemmuutta. Lapset ovat aivan ihania! (Toki sain tällä visiitillä kaapaista aika lailla kermat päältä.) Lapset tekevät koko ajan aivan mahtavia oivalluksia ympäröivästä maailmasta, omaksuvat jatkuvasti uusia taitoja ja ovat oikeasti myös enimmäkseen tosi liikuttavia. Sunnuntaiaamuna olin aivan ihastuksissani, kun heräsin (melko heikosti nukutun yön jälkeen) kainalooni möyryävään, unenlämpimään pikkutyyppiin! Aloitimme päivän pötköttelemällä ja köllimällä leppoisasti, kunnes nälkä ajoi meidät aamupalalle. Siitä sitten pikkuhiljaa pakkailimme typyn tavarat ja suuntasimme kaikessa rauhassa taas siskoni luo.

Aivan ihana vierailu! <3 

IMG_3847.jpg

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys

Lukuhaaste 2018: ”Äitikortti” ja ”Hammaskeiju”

Jatkoa pääkaupunkiseudun kirjastojen vuoden 2018 Lukuhaasteeseen

Poikkeuksellisesti kohdasta Vanhemmuutta käsittelevä kirja minulla on nyt kaksi teosta. Anu Silfverbergin Äitikortti (2013) sekä Eve Hietamiehen Hammaskeiju (2017). Äitikortin luin jo viime vuoden puolella, mutta haluan silti sisällyttää sen tähän listaan, sillä se oli lukukokemuksena hyvä ja siksi maininnan arvoinen. Hammaskeiju oli joululahja Mieheltä, ja olemme lukeneet sitä toisillemme ääneen.

Äitikortti2.jpg

Äitikortti poikkesi normaaleista lukutottumuksistani, sillä se ei ole romaani. Se ei ole oikeastaan myöskään tietokirja, Silfverberg ei väitä tietävänsä äitiydestä yhtään enempää kuin lukijakaan. Kirjaa voisikin kuvailla ehkä jonkilaiseksi monologien sarjaksi. Pääaiheena on toki äitiys, mutta ei pelkästään se. Kirjassa ruoditaan myös tyttöjen ja poikien seksuaalikasvatusta, hedelmättömyyttä sekä eläinten lisääntymistä. Silfverberg kirjoittaa kipakan hauskasti ja terävästi, välillä jopa tuohtuneesti. Hän ei missään nimessä yritä besservisseröidä vaan myöntää oman tietämättömyytensä tai naiviutensa monista asioista. Kirjaa oli vähän samankaltaista lukea, kuin olisi keskustella jonkun sarkastisen hauskan, hyvin sanavalmiin, mutta hieman jankkaamiseen sortuvan henkilön kanssa. Huomasin olevani Silfverbergin kanssa samoilla linjoilla monesta aiheesta, mutta välillä ajattelevani noniin, tämä asia tuli jo selväksi, olen samaa mieltä kanssasi, ei tarvitse enää melskata. Jos tästä piirteestä ei ”keskustelukumppaninsa” suhteen hermostu, niin kirja oli hyvinkin viihdyttävää luettavaa. Nappasin kirjan kirjaston special pokkareista, eli lainaa ei voinut uusia. Tämä ei kuitenkaan yhtään haitannut, sillä ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. 

Varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, sillä se ei ole perinteistä kertomakirjallisuutta, eikä edes omaelämäkerta. Kuitenkin lukija pääsee kulkemaan Silfverbergin matkassa tavallaan eräänlaisen (tosi)tarinan läpi, lähtien vauvahaaveen muodostumisesta ja jatkuen pettymysten kautta äidiksi. Hän kirjoittaa aina kustakin elämäntilanteestaan käsin suoraan, ei muistellen. Näin ollen lukijalle välittyy realistisen oloinen kuva naisesta eri äitiyden vaiheissa. 

Kirja on ehdottomasti kevyttä ja hauskaa luettavaa, vaikka antaakin mukavasti aihetta myös omille pohdinnoille ja käsitysten puntaroinneille. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä olisi ollut mainio kirja Miehen kanssa ääneen luettavaksi. Tästä olisi varmasti syntynyt paljon mehukkaita keskusteljua! Voin suositella kirjaa hyvillä mielin ainakin kaikille vanhemmuudesta jollain tasolla kiinnostuneille, ikään tai sukupuoleen katsomatta.

 

Hammaskeiju.jpg

Hietamiehen Hammaskeiju on sitten ihan perinteistä kertomakirjallisuutta. Se on jatkoa kirjoille Yösyöttö (2011)  ja Tarhapäivä (2012)Trilogiassa lukija pääsee seuraamaan helsinkiläisen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon moninaisia vaiheita. Yösyötössä Paavo syntyy ja Antti jää vastasyntyneen kanssa kahdestaan, kun vauvan äidillä iso pyörä heittää, eikä hän pystykään ottamaan minkäänlaista vastuuta lapsestaan. Tarhapäivässä Paavo on (kuten nimestäkin saattaa päätellä) päiväkoti-ikäinen ja Hammaskeijussa tuore ekaluokkalainen. Paavon ja Antin hahmojen kasvua on ollut aivan ihastuttavaa seurata näiden kolmen kirjan ajan! He ovat ehkä vähän stereotyyppisiä miessukupuolen edustajia, mutta silti monitahoisia ja uskottavia. Jos jotakin tulee jatkuvasti ihmeteltyä näitä Hietamiehen kirjoja lukiessa, niin sitä, miten hyvin nainen voi osata kirjoittaa miehen näkökulmasta. Tätä varsinkin Mies on yhdessä lukiessamme välillä ääneenkin hämmästellyt. 

Hammaskeiju oli minulle siinäkin mielessä viihdyttävää luettavaa, että siinä kuvataan myös koulun aloitusta, iltapäiväkerho-haasteita, Wilma-viestejä sun muuta minulle opettajana hyvinkin tuttua. Hupaisa yksityiskohta oli, että Paavon luokalla on kirjassa samat Aapiset, joista olen itse opettanut! Paavon koululaisuus ei kuitenkaan lähde ihan hirveän hyvin käyntiin, ja opettajana minulle tulikin surku taas siitä, miten Paavon kaltaiset nassikat kannattaisi ihan suosiolla laittaa kouluun vasta vuotta myöhemmin. Näihin tosielämän paavoihin törmää aina välillä ensimmäisiä luokkia opettaessa, ja on paljon suurempi kynnys sitten kerrata ekaluokka, jos kypsyys ei olekaan riittänyt. Lisäksi on niin kurjaa, että pieni päiväkotilainen on jouduttu pakottamaan koululaiseksi, vaikka hän ei olisi siihen ollut vielä valmis. Vaikka hänen olisi ollut parempi vielä leikkiä ja kasvaa vuoden verran. Tästä jää niin vääränlainen ensimaku koulusta, jota pitää kuitenkin jaksaa käydä vielä monta vuotta! Paavolla suurimmat ongelmat ovat aamut ja iltapäivät, kun pitäisi pystyä itsenäisesti olemaan kotona, lähtemään oikeaan aikaan ja selvitä vielä kaikista peloista, mitä pienelle ihmiselle voi pitkinä minuutteina yksin tulla. Eskarilaisena tällaisista asioista ei tarvitsisi vielä selviytyä. Eletyt vuodet eivät ole ainoa mittari koulukypsyyteen!

Vaikka näissä Hietamiehen kirjoissa painiskellaankin haastavien asioiden parissa, ovat ne kuitenkin lähtökohtaisesti hauskoja. Antti ja Paavo (sekä lukuisat sivuhahmot) ovat niin mainion osuvia ja kuitenkin sopivasti liioiteltuja, että heidän kommelluksilleen ei voi olla hymyilemättä. Antilla tuntuu olevan koko ajan joku kriisi päällä hänen yrittäessään täyttää isän velvollisuuksiaan. Ehkä kriisejä on normaalielämään verrattuna enemmän ja tiheämmin, mutta periaatteessa asiat ovat lapsiperhearjessa ihan samaistuttavia. Mies usein kesken lukutuokiomme saattaa pysähtyä: ”Joo, voi luoja toi oli muuten rasittavaa!” Ja näistä kommenteista kumpuaa meillä aina hyviä keskusteluja tai vähintäänkin hupaisia muisteluita Miehen poikien varhaisvuosista.

Myös Hammaskeijua voin hyvin lämpimästi siis suositella. Ehkä kohderyhmänä ovat perheelliset tai perheestä haaveilevat, mutta miksei olisi viihdyttävää luettavaa muillekin. Jos haluat lukea tämän kirjan, kannattaa kuitenkin aloittaa Yösyötöstä (vaan ei säikähtää sen alun pitkää ja synkkää kuvausta Paavon äidin mielen murenemisesta!) ja Tarhapäivästä.

Lukuiloa!

 

Kulttuuri Kirjat