Kuten mainitsinkin, aloitin toissa viikolla äitiysjoogan. Kyseessä ei ole mikään tietty kurssi, vaan joogastudiolla on neljänä päivänä viikossa kolmen eri opettajan vetämänä äitiysjoogaa, niihin voi vapaasti mennä omien aikataulujensa mukaan. Välillä vuorossa on erityisiä synnytysvalmennuskertoja.

Viime viikolla ihan tietämättäni päädyin tällaiselle. En ollut ajatellut tässä kohden raskautta vielä miettiä liikaa syynnytystä, siihen on kuitenkin vielä kolme kuukautta aikaa, ja jos olisin huomannut, että kyseessä on synnytysvalmennuskerta, en olisi ehkä mennyt. Olin myös mahojen koon perusteella selvästi pienimmillä viikoilla (tänään alkoi muuten 30. viikko!!). Mutta hyvä kun menin! 

Valmennuskertaan sisältyi opettajan (joka oli koulutukseltaan fyssari, joogaope sekä doula) luentoa sekä erilaisia harjoituksia. Kaikki tapahtui joogamatoilla tyynyjen ja vilttien keskellä, ei siis missään luentosalissa, mikä oli tosi kiva. Harjoittelimme äänen (matalat äänet rentouttavat, korkeat kiristävät!) ja liikkeen avulla erilaisia rentoutuskeinoja, kokeilimme erilaisia asentoja joissa ottaa avautumisvaiheen kivut vastaan. Pääpaino oli hengityksessä, joka yhdistettiin äänen ja/tai liikkeen kanssa. Piirtelin muistiin muutamia esimerkkejä ja jaan ne tähän teidänkin huviksenne:

Olen tähän asti ajatellut synnytksestä lähinnä, että menen vaan sinne, pyydän kaiken mahdollisen kivunlievityksen ja sen jälkeen luovutan langat pois käsistäni. Tottelen kätilöä ja koetan hammasta purren kestää. Tokihan sen tavallaan tiesinkin, mutten kunnolla ollut tullut ajatelleeksi: Hengityksellä on synnytyksessä tosi suuri merkitys. Ja kukapa muu olisi vastuussa omasta hengityksestäni, kuin minä itse. Hengittämällä järkevästi voin torjua paniikkia, joka hidastaisi synnytystä. Hengittämällä järkevästi voin rentouttaa lantionpohjaani ja muita alueen lihaksia, jotka haraisivat muuten vastaan. Hengittämällä järkevästi voin jopa vaikuttaa jossain määrin kokemaani kipuun. Minä itse olen myös se, joka tuntee, missä asennossa minun kannattaa missäkin hetkessä olla. Vauva kiertyy jo avautumisvaiheessa alas kohti kohdunsuuta, ja vain minun kehoni voi meille kertoa, missä asennossa annan milläkin hetkellä vauvalle parhaan mahdollisen tilan liikkua. Toki kätilöllä on tähän varmasti paljon hyviä neuvoja, onhan hän nähnyt saman ruljanssin monta kertaa. Tyypillisesti alkuun synnyttäjä pyrkii olemaan pystyssä, sitten nojailemaan koko ajan enemmän johonkin, päätyen lopulta konttausasentoon. Naivisti olin ajatellut, että kätilö sitten vaan minulle kertoo, missä asennossa minun pitää milloinkin olla. Puhumattakaan ponnistusvaiheesta, jossa on aivan turhaa minun kuluttaa voimiani, jos en vielä tunne luonnollista ponnistustarvetta ja kohdun vihjeitä. Myös ponnistusasentoa tulisi synnyttäjän itse kuulostella, eikä vain ottaa jotain kätilön määräämää/ ennalta itse valitsemaansa.

Olen siis paljon enemmän vastuussa koko synnytyshommasta, kuin olin alkuun ajatellut! Tämä ei kuitenkaan saa minua panikoitumaan, vaan päin vastoin; tunnen asennoituvani tulevaan synnytykseen vielä aiempaakin rauhallisemmin mielin. Luotan siihen, että kehoni yhdessä länsimaisen lääketieteen kanssa auttaa minua selviytymään koettelemuksesta. Lisäksi minulla on ihanaakin ihanampi Mies, joka rauhallisuudellaan ja kokemuksellaan tulee auttamaan minua, jos meinaan antaa paniikille vallan.

Valmennuksessa meille kerrottiin myös synnytyksessä meihin vaikuttavista hormoneista. Tässäkin kohtaa olin ajatellut, että tieto todennäköisesti vain lisää tuskaa, enkä halua ottaa selvää mistään fysiologisista tai lääketieteellisistä yksityiskohdista. Mutta olin jälleen väärässä! Se, että vähän edes ymmärrän, mitä synnytyksen aikana tapahtuu hormonituotannossani, auttaa minua mieleni hallinnassa aivan varmasti. Oksitosiinista olin toki kuullut. Se on se hormoni, jota erittyy kehossamme silloin, kun vaikkapa rakastelemme tai saamme ei-seksuaalista hellimistä tai hyväilyä. Kun tunnemme olevamme turvassa ja meillä on hyvä olla. Synnytyksessä oksitosiinin lisääntyvä määrä saa aikaan supistukset, eli se käynnistää ja vie eteenpäin koko prosessia. Jos oksitosiinia ei erity tarpeeksi luonnollisesti, voidaan sitä antaa synteettisenä. Tässä on kuitenkin se miinuspuoli, että synteettinen oksitosiini ei läpäise jotakin aivojen osaa (pahoitteluni lääketieteellisestä epämääräisyydestä), jolloin mielihyvää aiheuttava vaikutus jää kokonaan saamatta. Tämä tietysti tekee koko hommasta ikävämpää. Kun synnytys siis lähtee käyntiin kotona ollessani (toivottavasti kotona eikä esim. kahvilassa tai kaupassa!), voin lisätä kehoni oksitosiinin tuotantoa yrittämällä tehdä asioita, joista minulle tulee normaalisti mukava olo. Lämpö, kosketus, silittelyt, hieronnat, rauhallinen ja turvallinen tunnelma, miellyttävä äänimaisema ja valaistus. Tällä kaikella on vaikutusta hormonituotantooni! Oksitosiini myös saa aikaan ns. synnytysregression tai synnytyskuplan, jossa synnyttäjä parhaimmillaan vajoaa rauhalliseen, sisäänpäin kääntyneeseen tilaan sulkien muun maailman ulkopuolelleen ja keskittyen vain hengitykseen ja kehon kuulosteluun. Vaikka sattuukin.

Toinen synnytyksessä vaikuttava hormoni on beta-endorfiini, kehon oma kipulääke. Sitä alkaa erittyä, kun kivut käyvät sietämättömiksi. Beta-endorfiinin erittyminen saa aikaan oksitosiinin tilapäisen laskun, jolloin supistukset hellittävät hetkeksi. Tällä tavoin keho antaa synnyttäjälle hengähdyshetkiä ja paikkoja kerätä voimaa. Kun kohdunsuu sekä vauva ovat valmiita syntymään, keho puskee kehiin kolmannen hormonin, adrenaliinin. Tämän taistele tai pakene –hormonin tehtävänä on antaa vauhtia ja voimaa viimeiseen rutistukseen, sekä vauvalle että äidille. Ongelmana toki on se, että koska olemme tottuneet adrenaliinin erittyvän vaaran uhatessa, yhdistämme sen aiheuttamat tuntemukset hätään. Tässä kohden synnyttäjät yleensä tipahtavat pois hallitusta synnytyskuplastaan, menevät paniikkiin ja haluavat perua koko homman. Aivan erityisen tärkeänä pidänkin siis tämän vaiheen tunnistamista, että käsittäisin kaiken menevän juuri niin kuin kuuluukin, enkä antaisi valtaa paniikille. Tässä kohden Miehen rooli on nähdäkseni eritysen korostunut. Hänen tehtävänään on huomata minussa tämä muutos ja muistuttaa minua, että kyse ei ole oikeasta vaarasta tai hädästä. Jälleen kerran voin (ainakin teoriassa) hengityksellä auttaa itseäni rauhoittumaan. Homma toimii valitettavasti myös niin päin, että jos kesken avautumisvaiheen alan hätäillä ja pelätä liikaa, alkaa kehoni erittää adrenaliinia. Tämä taas häiritsee oksitosiinin tärkeää työtä ja voi hidastaa synnytyksen etenemistä.

Minulla on siis hyvä motivaatio nyt valmistautua synnytkseen, eikä vain ilmestyä takki auki paikalle, kun sen aika on. Voin valmistautua harjoittelemalla rauhallisuuden ja rentouden säilyttämistä. Näitä juttuja harjoitellaan äitiysjoogassa normaalellakin kerroilla, aion siis koettaa päästä mahdollisimman monelle tunnille, jotta asiat tallentuisivat ”selkäytimeeni”, että sitten osaisin ottaa ne käyttöön.

Jännää!! 😀