Olen halunnut äidiksi jo kauan. Lilynkin löysin ensimmäisen kerran vauvasuunnitelmieni alkumetreillä, kun halusin ahmia kaiken raskauteen ja vauvoihin liittyvän mitä netistä löysin. Täältähän löytyy paljon aiheita käsitteleviä blogeja. Vertaistukea sain muutamista vauvakuume-blogeista. Ajattelin, että sitten kun minäkin teen sen positiivisen testin, ryhdyn kirjoittamaan omaa pientä blogiani tänne. Unohdin Lilyn kuitenkin moneksi vuodeksi, ehkä jonkinlaisena reaktiona siitä, etten sitten tullutkaan raskaaksi kuten olin kuvitellut.
Ensin luulin, että vauvahommissa vaikein kohta on saada puoliso kypsymään asialle. Exäni kanssa tällaista hienovaraista lämmittelytyötä tein ensin muutaman vuoden. Sitten, eräänä päivänä hän vain oli valmis! Jätimme e-pillerit pois seuraavassa kierrossa. Ajatuksena oli, että lähdemme heti ”yrittämään” kun kiertoni olisi normalisoitunut. Tämä tapahtui kesällä 2012. Eli viisi vuotta sitten.
Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus tai vähintään yksi ihmisikä.
Alkoi mieletön intoilu ja netin penkominen, halusin lukea jokaisen tarinan joka liittyi raskaaksi tulemiseen, raskaana olemiseen, synnytykseen tai vauva-elämään. Ja niitähän on siis paljon, ihan vaan suomeksikin kirjoitettuna. Olin vakuuttunut (kuten moni ”aloittelija”), että vaikein oli nyt ohi; olin saanut puolisoni mukaan projektiin, ja aivan pian minäkin saisin nähdä ne kaksi sinistä viivaa. Surffailin vauvanvaatesivustoilla, bongailin tarpeellisia tarvikkeita, luin kokemuksia ja vertailin hintoja. Luin kaiken mitä löysin raskaana olevien ruokasuosituksista opetellen listaa jo valmiiksi. Koetin kuumeisesti tehdä parannusta omiin ja puolisoni elämäntapoihin, päästä hyvään kuntoon ja saada kehoani kaikin tavoin valmiiksi uuden elämän kasvattamista varten. Olin tähänkin mennessä käyttänyt alkoholia aika runsaasti, mutta päättäväisyyteni ja innostukseni ansiosta onnistuin vähentämään juomisen aivan minimiin. Täysin absolutistiksi en ryhtynyt, sillä muuten ihmiset olisivat olleet varmoja, että olen jo raskaana. Aloin pitää raskaudenodotuspäiväkirjaa ja tein kuvilla koristettua listaa siitä, mitä kaikkea aion hankkia, kun tulen raskaaksi. Sehän varmaankin tapahtuisi jo ihan pian, ehkä jo ensi kuussa! Olivathan kuukautiseni alkaneet e-pillereiden syömisen jälkeen melko pian ja olivat nyt kohtalaisen säännöllisetkin.
Vuoden vaihteessa pettymys siitä, että jo useampi kuukausi oli kulunut, enkä ollut vieläkään raskaana, oli todella musertava. Kuten asiaan tuntuu monilla kuuluvan, olin serannut haukan lailla jokaista tuntemusta kehossa ja tehnyt jo ensimmäisen raskaustestinkin. Olin toki tsempannut itseäni ja vakuutellut, että puoli vuotta voi ihan helposti mennä. Puoli vuotta! Hah! Little did I know… Vähän ennen joulua päätin kuitenkin hankkia ensimmäiset ovulaatiotestit, että näkisin, ovuloinko edes. Tikkujen käyttäminen oli tosi jännittävää, ja olikin aivan mahtavaa saada ensimmäinen plussa! Vaikka se ei tokikaan kertonut raskaudesta, vaan ainoastaan ovulaatiosta. Mutta melkein kuin olisi tehnyt raskaustestin! Tikuttelin muutaman kuukauden, ja ovis tulikin melko säännöllisesti joka kerta. Olin niin varma, että kyllä jossain vaiheessa tärppää, että annoin itselleni luvan hankkia jo joitain vauvan vaatteita.
Kevättalvesta laitoin tikut syrjään. Olin älynnyt siinä vaiheessa itsekin, että meinaan tulla jo ihan kaheliksi kun kyttään sekopäisenä ovulaatiota ja lataan mielettömästi odotuksia hedelmällisille päiville. Sitten taas lasken päiviä ja vuorotellen innostun ja ahdistun odotellessa kuukautisia, jotka aina tulivat. Koin jo siinä vaiheessa orastavasti, että saatan stressata tästä aiheesta vähän liikaakin, eikä se välttämättä tee minulle ollenkaan hyvää. Päätin siis antaa itselleni vähän aikalisää. Yrittämistä en missään nimessä ajatellutkaan lopettavamme, mutta päätin, etten hetkeen seuraa kiertoani niin tarkkaan.
Tähän aikaan myös inhottava kateus alkoi nostaa päätään. Ystäväpiirini koostui lähinnä kohta kolmekymmpisistä pariskunnista, joten vauvauutisia alkoi putkahdella tihenevällä vauhdilla. Vakuuttelin itselleni, että olen onnellinen toisten onnesta, eikä se ole minulta pois. Silti tunsin rinnassani ikävän möykyn pohdiskellessani, kukahan mahtaa seuraavana ilmoittaa… Surffailuissani eksyin ensimmäisiä kertoja nyt myös hedelmättömyyshoitoja käsitteleville sivuille. Epäilys ja pelko heräsivät minussa.
Raskaudenodotuspäiväkirjaani nyt lukiessani huomaan, että se oli nimenomaan kevät 2013 kun ensimmäiset masennuksen oireet alkoivat näkyä. Minulla oli ollut rankka vuosi ensimmäisessä ope-työssäni ja luokkakin oli ollut vaikea. Lapsi-asia painoi minua todella pahasti. Päiväkirjassani sävy muuttui toiveikkaasta epätoivoiseksi, käytin ilmaisuja ”pää hajoo” ja ”en kestä”, kuulostin katkeralta ja väsyneeltä. Vauvauutisia tipahteli lähipiirissä lisää. Sain aina onniteltua tulevia vanhempia hymyssä suin, mutta jälkikäteen minun oli aina päästävä jonnekin itkemään itsekseni.
Varasin meille käynnin terveyskeskuslääkärille, joka voisi kirjoittaa lähetteen tutkimuksiin. Ensimmäinen vuosi oli kasassa.
