Onko onnen pillereitä olemassa?

Olin ennen SSRI-lääkkeiden aloittamista leikitellyt ajatuksella, voisiko jokin pilleri saada oloni valoisammaksi, vähentää ahdistusta ja saada minut kykenevämmäksi tarttumaan toimeen oman elämäni suhteen. En varsinaisesti ollut koskaan uskonut, että mikään lääke voisi tuoda auvoisuutta ja onnea. No, ehkä lyhytkestoisesti jokin huume, mutta käsitin kyllä, että sellaisella olisi pidemmän päälle pelkästään tuhoava vaikutus. Huumausaineet eivät minua kiehtoneet, päihteistä ainoastaan alkoholi oli sellainen johon turvauduin. 

Minulla ei ollut mielialaläkkeistä kovinkaan selkeää kuvaa, ennen kuin aloin syödä niitä. Itseasiassa minulla ei ole niistä vieläkään kovin selkeää kuvaa, mutta ainakin serotoniinin takaisinoton estäjistä pieni lisääntynyt tietämys, sekä tietysti subjektiivinen kokemus. En ole oikein sellaista tyyppiä, joka tulisi ottaneeksi kovinkaan syvällisesti selvää asioista, varsinkaan lääketieteellisistä. Minulla on aika suuri luotto siihen, että lääkärit ja muu terveydenalan henkilökunta tietää, mitä he tekevät. Ehkä tällaiseen luottamukseen turvaaminen myös rauhoittaa ja nostaa osan päätöksiin liittyvästä painosta pois omilta hartioiltani. Olen muutoinkin kovin luottavainen ihminen, haluan uskoa siihen, että ammattilaiset osaavat asiansa, jolloin minun ei tarvitse ottaa vastuuta eikä ryhtyä perinpohjaisiin selvitystöihin. Mielialalääkket olivat kuitenkin poikkeus. 

Olin yleisen keskustelun seurauksena käsityksessä, että lääkärit määräsivät hyvin hanakasti mielialalääkkeitä, sillä niillä oli nopea työkyvyn palauttava vaikutus. Kuten huumausaineita, pelkäsin jonkin verran myös kaikkea mielen lääkitsemistä ja aivokemioihin puuttumista. Pelkäsin riippuvuutta. Pelkäsin, että ne muuttaisivat luonnettani tai persoonallisuuttani. Siksi B-lausuntoa (=lääkärin kirjoittama lausunto, jossa suosittelee potilaalle esim. terapiaa Kelan tukemana) hakiessani olin jo varautunut torjumaan kaikki lääkkeet, joita minulle tarjottaisiin. Lausunnon saamiseksi tapasin psykiatria kolme kertaa, noin kuukauden välein. Aiemmin en ollut ollut missään tekemisissä ko. lääkärin kanssa. Lähetteen olin saanut työterveyslääkäriltä. Heti ensimmäisellä kerralla hän otti puheeksi mielialalääkkeet, ja torjuin ajatuksen saman tien. Samoin toisella kerralla. Vähän ennen kolmatta ja viimeistä tapaamistamme olin kuitenkin aivan rikki ja epätoivoinen. En nähnyt valoa juuri missään ja tunsin itseni vain ahdistuneeksi hermokimpuksi, joka ei saanut mitään aikaan ja jolla ei ollut mitään tulevaisuutta. Sanoin terapeutilleni (olin aloittanut terapian ensin omakustanteisesti), että harkitsin lääkkeitä. Hän sanoi, ettei psykologin koulutustaustalla saanut ottaa lääkitykseeni kantaa, mutta ymmärsin hänen suhtautuvan ajatukseen positiivisesti. Hän näki, että olin kovin huonossa kunnossa ja uupunut. Niinpä viimeisellä tapaamiskerrallani psykiatrin kanssa sanoin haluavani kokeilla mielialalääkitystä.

Kun hain ensimmäiset SSRI-lääkkeeni apteekista, käteni tärisivät ja koin, että nyt oli tapahtumassa jotain merkityksellistä. Menin kahvilaan lukemaan tarkemmin pakkausselostetta, kuten lääkäri oli kehoittanut. Olimme toki puhuneet lääkkeen vaikutuksesta sekä haittavaikutuksista, mutta olin niin itkuinen ja ahdistunut aina näissä tapaamisissa, etten muistanut juuri mitään. Haittavaikutusten lista oli pitkä ja pelottava. Lisäksi lääkäri oli painottanut, ja se luki myös pakkausselosteessa, että parin ensimmäisen viikon aikana mieliala voi entisestäänkin heiketä. Ensimmäisenä varoitettiin itsetuhoisista ajatuksista, niitä voisi ilmetä tai ne voisivat lisääntyä parin ensimmäisen viikon aikana. Samoin levottomuus/akatisia, jolloin olisi vaikea istua tai seistä paikoillaan. Tämä kuulosti minusta melko ikävältä. Minulla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia, joten päätin uskaltaa napata ensimmäisen pillerin. 

Liitän tähän pakkausselosteen listan yleisimmistä haittavaikutuksista (harvinaiset jätän kokonaan pois, sillä kaikilla lääkkeillä on harvinaisia haittavaikutuksia, sen olen valmis hyväksymään). 

Hyvin yleiset haittavaikutukset (saattaa esiintyä useammalla kuin 1 henkilöllä 10:stä): Unettomuus, heitehuimaus, uneliaisuus, päänsärky, ripuli, pahoinvointi, suun kuivuminen, siemensyöksyn epäonnistuminen, väsymys.

Yleiset haittavaikutukset (saattaa esiintyä enintään 1 henkilöllä 10:stä): Kurkkukipu, ruokahaluttomuus, ruokahalun lisääntyminen, masennus, epätodellinen olo, painajaisunet, ahdistuneisuus, kiihtyneisyys, hermostuneisuus, sukupuolihalun heikkeneminen, hampaiden narskuttelu, puutuminen ja kihelmöinti, vapina, lihasjännitys, makuaistin häiriö, tarkkaavuuden puute, näköhäiriö, korvien soiminen, sydämentykytys, kuumat aallot, haukottelu, vatsakipu, oksentelu, ummetus, mahavaivat, ilmavaivat, ihottuma, liikahikoilu, lihaskipu, erektiohäiriö, rintakipu, nivelkipu, sairaudentunne.

Melko harvinaiset haittavaikutukset (saattaa esiintyä enintään 1 henkilöllä 100:sta): Ylähengitystieinfektion oireet, nenän eritevuoto, yliherkkyys, matalat kilpirauhashormonitasot, aistiharhat, liiallinen onnellisuuden tunne, välinpitämättömyys, epänormaali ajattelu, aggressiivisuus, kouristus, tahaton lihassupistelu, lihasten yhteistoimintahäiriö, lisääntynyt liike, muistinmenetys, tuntoaistin heikentyminen, puheen tuottamisen häiriö, heitehuimaus seisomaan noustessa, pyörtyminen, migreeni, mustuaisten laajeneminen, korvakipu, nopea sydämensyke, korkea verenpaine, kasvojen kuumoitus ja punoitus, hengitysvaikeus, mahdollisesti hengityksen vinkuna, hengenahdistus, nenäverenvuoto, ruokatorvitulehdus, nielemisvaikeus, peräpukamat, lisääntynyt syljeneritys, kielen häiriö, röyhtäily, silmien turvotus, purppuranpunaiset pisteet ihossa, kasvojen turvotus, hiustenlähtö, kylmä hiki, ihon kuivuminen, nokkosihottuma, kutina, nivelrikko, lihasheikkous, selkäkipu, lihasten nykiminen, virtsaamistarve öisin, virtsaumpi, virtsamäärän lisääntyminen, tihentynyt virtsaamistarve, virtsaamisvaikeudet, virtsanpidätyskyvyttömyys, verenvuoto emättimestä, seksuaalinen toimintahäiriö, naisen seksuaalinen toimintahäiriö, epäsäännölliset kuukautiset, jalkojen turvotus.

Lisäksi varoiteltiin, että lääkken lopettamisesta voi seurata samantapaisia oireita. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia, mutta ajattelin, että jotain on yksinkertaisesti pakko kokeilla. Kahvilassa istuessani, ensimmäisen lääkeannoksen liuetessa vatsassani, kirjoitin lähipiirille viestin, jossa kerroin aloittaneeni mielialalääkityksen. Siltä varalta, että käytökseni tai olemukseni muuttuisi.

Miten se sitten vaikutti?

Jo ensimmäisenä iltana tunsin kehossani vierasta säpsymistä, lihakseni nytkähtelivät kuin pienien sähköiskujen vaikutuksesta. Pupillini laajenivat pysyvästi ja haukottelin jatkuvasti. Ikävimmältä tuntuivat ”sähköiskut” päässä, kuin aivokuortani pitkin olisi mennyt satunnaisesti sähköaaltoja. Jotainhan siellä selvästi tapahtui, siitä ei ollut epäilystäkään. Suu kuivui ja väsytti kovasti. Varsinkin töissä tuntui oudolta, epätodelliselta. Muutaman päivän päästä tunsin, miten rinnassani pusertanut ahdistus katosi. Tilalle tuli välinpitämättömyys. Opettajana olin nyt ihmeellisen lungi, mikään ei haitannut tai hermostuttanut oppilaiden tötöilyissä. Mitkään työasiat eivät stressanneet eikä mikään jännittänyt. Jos jokin asia oli minulta hoitamatta, se ei aiheuttanut minkäänlaista huolta. En myöskään ollut iloinen tai onnellinen. Olin kuin puudutettu. Minusta tuntui, kuin olisin katsellut omaa elämistäni vähän ulkopuolisena. Terapiassa en itkenyt enää yhtään, en ollut ahdistunut tai surullinen. Ainoastaan välinpitämätön. Saatoin terapeuttini vastaanotolla jumittua tuijottamaan tyhjyyteen kesken lauseen. Muualla onnistuin välttämään tämän, sillä kuitenkin tiedostin käyttäytymismallin ja käsitin, miten epäkohteliasta se olisi muussa ympäristössä ollut. Tuntui, kuin olisin ottanut lomaa kaikista tunteistani. Ymmärsin, että tämä ei mitenkään voisi olla onnellista pidemmän päälle, mutta että ehkä tämä oli nyt juuri sitä mitä tarvitsin. Taukoa ahdistuksesta.

Lähipiirini suhtautui minuun lämpimällä huolenpidolla. Kaikki kiittelivät, että olin rehellisesti kertonut lääkityksen aloittamisesta. Kaikki tuntuivat ymmärtävän minua ja tilannettani.

Poikkeuksen teki exäni, silloinen aviomieheni.

En halua kirjoittaa hänestä mitään pahaa, sillä hän on hyvä ihminen, eikä ansaitse varsinkaan minulta minkäänlaista tuomiota, mutta noihin aikoihin sain hyvin merkittävän vihjeen siitä, että ehkä hän ei kuitenkaan ollut mies minua varten. Äitini kertoi kysyneensä häneltä, mitä muutoksia tämä oli huomannut minussa lääkkeiden aloittamisen jälkeen. Vastaus oli mykistävä:

Ei mitään. 

Ihminen, jonka kanssa asuin, ei huomannut minussa mitään muutosta, vaikka olin muuttunut kuin varjoksi omasta itsestäni. Olin hyvin ihmeissäni tästä lausunnosta, mutta en kommentoinut sitä äidilleni mitenkään. Kysyin myös mieheltäni, eikö hän huomannut minussa mitään muutosta. Melko vaivaantuneena hän sopersi jotain, että ehkä olin vähän pirteämpi enkä itkenyt enää niin paljon. Tai jotain vastaavaa. Siitä on nyt jo useampi vuosi, en muista enää tarkkoja sanoja. Jos en olisi ollut lääkkeen turruttama, olisin varmasti surrut kovasti tuota huomiota. Siitä jäi kuitenkin minuun kytemään ajatus, että ehkä meitä ei ollutkaan tarkoitettu yhteen.

Myöhemmin oloni lääkkeiden kanssa tasaantui. Vaihdoin merkkiäkin, ja epätodellisuuden tunne väistyi. Liikuttuminen oli edelleen vaikeaa, tämän huomasin erityisesti siskoni lapsen ristiäisissä, jossa lähes kaikki muut olivat silmät hieman kosteina onnesta. Oma välinpitämättömyyteni tuntui todella pahalta, sillä siskoni lapsi on minulle hyvin rakas. Normaalisti minä olisin juuri se, joka liikuttuu tällaisissa tilaisuuksissa. Jännittäminen palasi kohtuullisissa määrin, samoin kyky hermostua ja itkeä surusta.

Rinnassa pakottava ahdistus kaikkosi kuitenkin pitkäksi aikaa.