Parisuhde ensin
Onhan siitä kuullut puhuttavan ja on sen toki käsittänyt olevan tottakin. Mutta en kyllä ennen raskautta kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää on, että parisuhde on kunnossa ensin, ja sitten vasta aletaan edes harkita raskautta. Toki joillain (se tuntuu edelleen niin uskomattomalta) raskaus alkaa suunnittelematta, jopa aivan tahtomatta. Silloin tuleekin jo aika kiire puntaroida parisuhteen tilaa, jos siis sellaista edes on. Raskauden sanotaan olevan aika, jolloin ihmisistä kasvaa vanhempia. Samoin lapsen syntymän sanotaan lujittaneen monen parisuhdetta. Mutta tuloksena on hyvin helposti katastrofi, jos lapsen kuvitellaan olevan se liima, joka korjaa huonossa jamassa olevan parisuhteen.
En osaa vielä edes ajatella, millaisia haasteita meille parina Miehen kanssa tulee, kun meillä joskus on vauva, mutta sen käsitän, että edes raskaudesta ei kyllä selvittäisi ilman pahoja kriisejä ja katkeroitumisia, ellemme olisi ehtineet työstää parisuhdettamme niin hyvään kuntoon, kuin se nyt on. Meillä kummallakin on takana reilusti yli kymmenen vuoden parisuhteet, mihin verrattuna me olemme edelleen vielä ihan nuori pari. Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun Miehen kanssa tapasimme. Silti olen ehtinyt tutustua Mieheen jo tässä ajassa paremmin, kuin exääni tuona koko aikana, jonka olimme yhdessä. Ja minulla on tunne, että Mies kokee samoin minun suhteeni. Toki lukioaikaisen heilan tuntee siinä mielessä paremmin, että on elänyt tämän kanssa kaikki aikuistumisen vaiheet, on omin silmin nähnyt ne eri elämäntilanteet, missä toinen on ollut, ja ollut niissä itse myös mukana. Minähän en tiedä kuin Miehen kertoman perusteella, millainen hän oli vaikka parikymppisenä. Ihminen kuitenkin muuttuu koko ajan, (Onneksi!!! Huh millainen aikuisen alku olen itsekin joskus ollut!) ja siksi pidänkin tärkeämpänä ymmärtää, kuka toinen on nyt ja mihin ehkä menossa.
Ja koskaan minusta ei ole tuntunut, että joku on päässyt minua näin lähelle. Että joku ymmärtää minua näin, tuntee minut välillä paremmin kuin minä itse. Tietää kaikki inhottavat salaisuuteni ja virheeni, ja silti rakastaa minua, eikä toivoisi minun olevan jollain tapaa parempi tai enemmän. Enkä itse ole koskaan kokenut, että ymmärrän toista ihmistä näin. Että näkisin hänen eleistään, miten hän voi, tai osaisin nostaa hänen mielialaansa kun hän sitä tarvitsee. Kun keskustelemme, väärinymmärrykset ovat hyvin harvinaisia, ja jos niitä tuleekin, saamme ne nopeasti oikaistua. Jos toinen on tahtomattaan tai ajattelemattomuuttaan tullut loukanneeksi (en käsitä, miten jotkut todella tahallaan joskus pyrkivät loukkaamaan toisia), asia käsitellään aina niin pian kuin mahdollista. Yleensä kyynelten, syleilyjen ja rakkaudentunnustusten siivittämän. Sen jälkeen molemmilla on taas hehkuva olo.
Me olemme tunne-ihmisiä ja ylpeitä siitä. Me puhumme. Me hellimme. Me huomioimme. Ja olemme aivan fiiliksissä toisistamme!
Joku saattaisi tähän ajatella, että ei kestä kauaa. Odottakaa vaan kun vauva-arki iskee! Ei sitten tuollaiselle ole edes aikaa saatika energiaa. Ehkä me vielä olemme siinä auvoisassa vastarakastuneiden tilassa. Kuka tietää. Ja varmasti parisuhteemme tuleekin vuosien mittaan muuttumaan, mutta kuka sen sanoo, että sen pitäisi muuttua kokonaan, tai että sen pitäisi muuttua huonommaksi? Minulla on luottoa meihin. Uskon todella, että olemme keksineet ne avaimet, joilla juuri me teemme toisemme ja itsemme onnellisiksi. En hetkeäkään luule, että aina olisi vain kivaa. Ei ole tähänkaan asti ollut! Mutta uskon myös, että minulla on nyt vierelläni sellainen ihminen, jonka kanssa voimme selvitä mistä vaan.
Joten bring it on, life!