Raskausoireista

Minulla on flunssa, lämpöä ja väsyttää, kurkkukin tuntuu karhealta. Ei kun ei! Olenkin raskaana! <3

—–

Olen varmaan nostellut jotain painavaa huolimattomasti, selkä ja niska ovat kipeitä. Ei kun ei! Olenkin raskaana! <3

—–

Olen syönyt jotain epäilyttävää, vatsa on sekaisin ja turvottaa. Ei kun ei! Olenkin raskaana! <3

—–

Jokin asia painaa minua, olen itkuherkkä ja tuskainen. Ei kun ei! Olenkin raskaana! <3

 

On jotenkin käsittämättömän vaikea muistaa olevansa raskaana. Oireet, joita minulla on, ovat sellaisia, joita voisi hyvin muistakin syistä olla. Joudun vähän väliä tarkistamaan testitikusta, että siinä oikeasti oli ne kaksi viivaa. Miehen pitää muistuttaa minua jatkuvasti asiasta. Minun itseni pitää muistuttaa itseäni jatkuvasti asiasta. En uskalla innostua. En meinaa uskaltaa ajatella yhtään pidemmälle, kuin seuraavaan päivään. Olisinpa vielä huomennakin raskaana! 

Eilen aamulla sängyssä löhöillessämme pohdimme Miehen kanssa, miten tähän uutiseen olisi parasta suhtautua. Pitäisikö koettaa olla kuin ei olisikaan vielä vähän aikaa, väistellä kiellettyjä ruoka-aineita toki, mutta muuten koettaa olla pitämättä toiveita korkealla? Pitäisikö antaa itsensä fiilistellä ja hehkuttaa nyt kun vielä voi? Kumpi tuntuisi pahemmalta sitten kun- siis JOS raskaus menee taas kesken? Se, että ei ole toivonut paljoa, vai se, ettei ehtinyt iloita asiasta, kun se vielä oli mahdollista?

Nämä pienet oireet, joita minulla on nyt ollut, saavat aikaan sen, että olen lähinnä huonolla tuulella ja kitisen tyhjästä. Se hävettää minua todella paljon! Hormonien vaikutus mieleen on kuitenkin ällistyttävä, olenhan sen huomannut tässä jo pitkään serotoniinin kanssa pelatessani. Myös raskaushormonit vievät mieltä aivan minne itse haluavat, ja minun on todella pinnistettävä kaikkeni, että aina välillä saan iloittua tästä uutisesta. Mies on tässäkin aivan korvaamaton tuki. Siinä missä joku toinen voisi hermostua tuskailuuni ja napauttaa, että tätähän sinä toivoit, älä nyt jaksa valittaa, Mies ottaa kainaloon ja sanoo iloisesti ”hei sä oot raskis, rakas!” eikä yhtään pyörittele minulle silmiään, vaan saa minutkin nauramaan omalle kitinälleni. 

Minulla on ollut vasta hyvin vähäistä kuvotusta, lähinnä autossa tai muussa kulkuvälineessä matkustaessani. Olen pystynyt syömään kaikkea eikä minulla ole ollut mitään älyttömiä mielitekoja ruoan suhteen. Nyt tuntuu melkein siltä, että vaihtaisin mieluusti nämä mielen heilahtelut mihin tahansa muuhun oireiluun. Jos pää pysyy kasassa, on helpompi suhtautua kehonkin eri tiloihin. Toki massiivinen pahoinvointi varmasti veisi mielenkin aika matalaksi. 

No, itsehän en voi oireisiin millään lailla vaikuttaa, joten otetaan vaan vastaan mitä tulee. Ja toivottavasti tulee vielä monta kuukautta.

Jännittää ja pelottaa.