Sinua, sinua rakastan
Eilen sunnuntaina suuntasimme Miehen kanssa, hitaasti heräiltyämme, brunssille läheiseen kivaan brunssipaikkaan. Tämä oli ihan erityinen aamu, sillä meillä oli mukanamme kaksi pientä rasiaa…
Siinä muiden ihmisten keskellä, täysin vain meihin uppoutuneina, pujotimme toistemme sormiin kauan odotetut kihlasormukset <3
Olemme tienneet melkeinpä alusta lähtien, että tulemme menemään naimisiin joku päivä. Asia on tullut esille jo varmaan tyyliin toisella tai kolmannella tapaamisellamme, mikä on oikeastaan ihan älytöntä! Jotenkin meillä on kuitenkin ollut vakaa yhteisymmärrys tulevaisuuden jakamisesta ja nyt, kun tapaamisestamme on yli kaksi vuotta, olemme edelleen hyvin samaa mieltä. Yhteinen lapsi toki sinetöi meidät yhteen aivan omalla tavallaan, tavalla johon ei sormus tai virallinen paperi koskaan tule pystymään, mutta kaipasimme lisää.
Olen jo kauan aikaa sitten vähän nolostelleen Miehelle myöntänyt suunnitelleeni häitämme. Miestä tämä on aina naurattanut (hyvällä tavalla), ja hän on pitänyt sitä suloisena ja hyvin positiivisena asiana. Olen sanonut suoraan, että en halua mennä naimisiin nopeasti ja pienimuotoisesti, kuten Mies exänsä kanssa meni, kun he odottivat esikoistaan. Paikalla ei ollut ketään tuttua, eikä häitä juhlittu jälkikäteenkään käsittääkseni. Minun romanttiselle (ja, myönnetään, huomionkipeälle) luonteelleni tällainen ei ollenkaan tuntuisi hyvältä tavalta. Mies onkin aina sanonut, ettei piittaa seremonioista, ja siksi ymmärrän hyvin, että hänelle olisi minunkin kohdallani voinut tulla tällainen järjestely mieleen. Ehkä siksikin olen pitänyt tärkeänä kertoa hänelle omasta tarpeestani saada järjestää juhlat kun jotain niin merkittävää tapahtuu. Olen myös tehnyt selväksi, että juhlia ei ehdi järjestää ennen Minin syntymää, ja minä haluan sitä paitsi mahtua häissäni sievään mekkoon ja juoda sampanjaa! :D
Jotenkin meillä on ollut kummallakin tuo ”virallisen” sitoutumisen tarve jo suuri, vaikka en olekaan ihan varma, mistä se kumpuaa. Miksi olen kaivannut niin sormusta sormeeni? Miksi minulla on tarve näyttää muille, että olemme sitoutuneet ja tosissamme? Hyvä ihme, olemmehan saamassa yhteistä lasta, eikö se riitä?! :) Ehkä vain olemme vähän vanhanaikaisia sitten kuitenkin. Tai romantikkoja.
Siksi vähän epäröinkin, kun yhtenä päivänä Miehen kanssa sohvalla kujerrellessamme ehdotin hänelle, että menisimme kihloihin. Tiedän, että hän haluaisi olla se, joka kosii. Lisäksi olen ajatellut, että kihloihin mennään, kun on kosittu. Mutta koska olin tavallaan ”kieltänyt” Miestä kosimasta minua raskauden aikana, ja meillä kuitenkin oli tämä voimakas tarve virallistaa liittomme jotenkin, päätin avata suuni. Selitin, että kihloissa oleminenhan käytännössä tarkoittaa sitä, että ollaan päätetty mennä naimisiin, ollan lupauduttu toisillemme. Ja sitähän me olimme olleet oikeastaan jo pitkään. Häitä voisimme alkaa suunnitella kunnolla sitten, kun virallinen kosinta on tapahtunut, heitin arvioilta, että esimerkiksi kolmen vuoden sisään. Mies kuulosteli hetken ajatuksiaan, ja oli sitten nopeasti kanssani samaa mieltä. Tavallaan olimme jo kihloissa.
Päätimme, että hankimme kummallekin yhden sormuksen. Näihin sormuksiin lisäisimme vihkipäivämäärän sitten, kun sellainen tulee. Nyt ne olisivat kihlasormuksemme. Hetken mietimme, mitkä päiväykset sormuksiin nyt alkuun tulisi. Sitten päätimme laittaa tapaamispäivämäärämme. Sillä oikeastaan olimme jo siitä asti olleet ainakin alitajuisesti lupautuneet toisillemme. Olimme hyvin tyytyväisiä tähän suunnitelmaan ja aloimmekin heti kutsua toisiamme kihlatuksi, ja se tuntui erittäin ihanalta.
Minulle, joka olen tottunut huutelemaan kaikki asiani joka suuntaan, jonkinlaiseksi haasteeksi päätimme yhteistuumin, että annetaan ihmisten vaan huomata sormukset, ei sanota mitään. Täytyy myöntää, että olen monta kertaa meinannut paljastaa kihlauksemme, mutta olen tosi tyytyväinen, että sain kerrankin hillittyä itseni. Yhteinen ihana salaisuus on tuntunut kutkuttavalta, ja ymmärrän hyvin nyt myös niitä, jotka panttaavat raskausuutista. (Tähän en kyllä ikimaailmassa olisi pystynyt!) Sormusten löytyminen ei tietenkään ollut ihan helppoa, sillä niiden tuli olla selvästi erilaiset, kuin edellisemme. Lisäksi kehitin hirmuiset raskaushormoneilla höystetyt omantunnontuskat timanttien eettisyydestä. Miehelle löytyi todella helposti hiilikuituinen, musta sormus. Olimme molemmat heti myytyjä, sormus on juuri niin miehekäs kuin Mieskin! Minun sormukseni kohdalla päädyimme Suomessa melko harvoin käytettyyn moissaniittiin timantin sijaan. Jokin kivi minun piti saada, sillä (krhm, tiedän, nolo syy) Miehen exän sormuksessa ei ollut kiveä. Moissaniitti näyttää ihan timantilta, myös ammattilaiset tarvitsevat apuvälineitä eron huomaamiseen, on todella kova (ei tietenkään yhtä kova kuin timantti) ja on tehty synteettisesti laboratoriossa. Valmiita moissaniittisormuksia ei oikeastaan ollut tarjolla, joten teetimme juuri mieleiseni ihanuuden taitavalla kultasepällä.
Täytyy kyllä sanoa, että olen tähän järjestelyyn todella tyytyväinen, ja niin näyttäisi Mieskin olevan. Meistä on jollain höpsöllä tavalla niin mukavaa olla kihloissa! :)
Ihanaa viikkoa kaikille, jotka sattuvat tämän lukemaan <3