Toivo

Eilen ja tänään olen kasvatellut toivoa. Olen kasvatellut sitä parhaani mukaan, välillä paremmalla, välillä huonommalla lopputuloksella. Jotkut sanovat, että pessimisti ei pety, mutta toisaalta toivo pitää ihmisen järjissään. Epätoivo on sananakin jotenkin riipaiseva, pahempi kuin suru tai ahdistus. Koetan kaikin keinoin vältellä epätoivoa, sillä olen herkkä ja hauras ihminen, ja epätoivoon vaipuminen— Ei, en vain halua joutua sinne.

Verta on toissapäiväisen jälkeen tullut enää aivan vähän. Kipuja on ollut jonkin verran, mutta ei pahoja. Raskausoireet eivät ole hävinneet. Nämä kaikke herättävät toivoa, mutta en voi luottaa siihen, että pikkuisella olisi kaikki hyvin. Toissapäiväinen on hyvin voinut olla keskenmeno ilman kohdun tyhjentymistä. Jotkuthan tarvitsevat lääkkeet tai jopa kaavinnan, jotta kaikki ”raskausmateriaali” tulee ulos. Harvemmin varmaan kuitenkaan näin varhaisilla viikoilla. Siksi oikeastaan osittain odotankin koko ajan, milloin krampit ja vuoto taas alkavat, ja keho saattaa aloittamansa loppuun.

Eli toisin sanoen: en uskalla toivoa, mutta kieltäydyn epätoivosta.

 

Huomenna on onneksi maanantai, ja saan kuulla, mitä neuvolan ammattilainen tilanteestani arvelee.