Vauva nukkuu (ja valvoo…)
”Jotkut äidit onnistuvat tekemään graduja tai kirjoittamaan romaaneja äitiyslomalla lapsen nukkuessa päiväunia. Toiset ehtivät päiväunien aikana käymään vessassa ja syömään voileivän.”
– Anna Keski-Rahkonen, Unihiekkaa etsimässä
Meillä on ollut aikaa vauvan kanssa opetella päivärytmiä nyt noin viisi viikkoa. Monesti kuulee, ettei sen ikäisellä ole edes vielä mitään rytmiä, mutta luulen sen olevan tarkoitettu lohdutukseksi niille vanhemmille, joiden vauva ei vielä ole sitä rytmiä löytänyt. 😉 Nimittäin meidän vauvelimme kyllä osoitti tunnistavansa yön ja päivän jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Nyt viisiviikkoisena voisin sanoa vauvamme nukkuvan yöt ja valvovan päivät. Noin niin kuin kärjistettynä, tietysti. 🙂 Minä olen juuri se äiti, joka ehtii nykyään vauvan päiväunien aikaan tekemään juuri ne välttämättömimmät asiat, mutta ei sitten paljon muuta. Kirjoitettavaakin olisi, mutta tekstit syntyvät hyvin pienissä pätkissä. Päivisin vauva nimittäin nukkuu kerralla noin 5-35 minuuttia. Poikkeuksiakin kyllä on.
En kuitenkaan valita, sillä yöllä meillä nukutaan! Toki minä imetän sen pari kolme kertaa yössä, mutta imetysten jälkeen aina vain laitan vauvan takaisin sänkyyntä ja se jatkaa (lähes aina) uniaan. Sanoisin, että aikamoinen saavutus viisiviikkoiselta. Illalla on eniten käninää ja vauva ottaa vain pieniä torkkuja, mutta nukahtaa yöunille yleensä siinä kymmenen ja yhdentoista välillä. Aamuisin nukumme noin yhdeksään, kymmeneen. Tähän väliin mahtuu noin neljä imetystä, yksi tai kaksi kakkavaipan vaihtoa, mutta hyvin vähän valvomista tai itkua. (Ainakaan vauvalta.) Aamulla imetysvälit pienenevät ja oma pisin unipätkäni ajoittuukin nukkumaanmenon ja noin 3:30-4:00 välille, jolloin on ensimmäinen yöimetys. Herään vauvan äkinään ja veuhtomiseen sängyssään. Se ei yleensä ole varsinaisesti hereillä, mutta pitää meteliä. Jos edellisestä syötöstä on paljon alle neljä tuntia aikaa, koetan olla syöttämättä vielä. Joskus rinnat tosin tuntuvat niin täysiltä, että on pakko! Joskus äkinä jää päälle syötön jälkeenkin. Nämä ovat minun haastavimpia hetkiäni! Minä en nimittäin pysty nykahtamaan, jos vauva melskaa sillä tavoin, ja aamuyön tunteina puolinukuksissa on vaikea tehdä päätöksiä, miten olisi viisainta toimia. Joskus harvoin vauva itkee yöllä herättyään kunnolla imetyksen tai vaipanvaihdon yhteydessä. Silloin Mieskin herää, ja vuorottelemme vauvan rauhoittamisessa. Tämä kestää harvoin pitkään, mutta siinä tilanteesa tuntuu hermoja raastavalta. Tällä systeemillä koen kuitenkin olevani melko virkeä noustessani uuteen päivään, joten tuo on pientä. Aamulla otan vauvan meidän sänkyymme vielä imetykseen ja viimeisille unitunneille.
Emme siis nuku perhepedissä, vaikka sitä pohdin raskaana ollessani. Sairaalassa, kun vauva nukkui iholla, totesin nimittäin, etten pysty nukkumaan niin tiiviisti. Jos vauva on samassa sängyssä, voin kyllä torkahtaa, mutta en pysty vaipumaan sikeään uneen. Lisäksi totesimme Miehen kanssa viikon eri sängyissä olon jälkeen (=sairaalassaoloaika), että me tarvitsemme yöt keskenäiseen läheisyyteen. On ihana ottaa päikkäreitä kolmistaan läjittäen, mutta yöllä me haluamme nukahtaa kahden. Vauva nukkuu siis omassa pinnasängyssään minun puolellani sänkyä. Olemme taittaneet reunasuojaa niin, että näen omalta nukkumapaikaltani vauvan ja pystyn ojentamaan käteni pinnojen välistä koskettamaan. Yösyötöt teen istualteen sängyssä seinään nojaten imetystyynyn kanssa. Aamusyötön teen kyljelläni maaten. Tämä ei ole mikään tietoinen päätös, näin vaan olen päätynyt imettämään. Olen koettanut pohtia, miksi en yöllä halua käydä makuulleni imettäessä, ja tullut siihen johtopäätökseen, että siten minun on helpompi suoraa röyhtäyttää vauva ja palauttaa se omaan sänkyynsä. Ei tarvitse erillistä kertaa nousta ylös, mikä on kuitenkin se ärsyttävin kohta.
Päivisin vauva nukkuu tirsansa joko omassa sängyssään, sohvalla omalla paikallaan tai vaunukopassa (joko liikkeellä tai keittiön pöydän ääressä kahden tuolin päällä). Jos olemme liikkeellä kantoliinan kanssa, niin siihen typy myös poikkeuksetta nukahtaa. Olemme tämän jutun alussa lainaamani Unihiekkaa etsimässä -kirjan vahvistamina päätyneet periaatepäätökseen, että emme nukuta vauvaa syliin tai tarkoituksellisesti liikkeeseen (eli esim. aina vaunuissa heijaamalla tai liinaan laittamalla.) Typy siis on opetellut heti alkuun nukahtamaan itse, nukkumapaikassaan valmiiksi maaten. Tämä tietysti vaatii meiltä vanhemmilta tässä kohtaa jonkin verran enemmän kärsivällisyyttä ja lujuutta. Joskus tuntuu suorastaan julmalta laskea vauva sylistä, kun se on vaikka ensin itkenyt ja sitten nukahtamassa. Tuoreena äitinä olisi usein myös ihanaa vaan antaa vauvan uinahtaa imetyksen jälkeen käsivarsille.
Mutta kakkupalaansa ei voi sekä pitää että säästää.
Jos totutamme vauvan nukahtamaan syliin, rinnalle tai liikkeeseen, ei siltä voi vaatia, että se osaisi nukahtaa itsekseen. Tämä on etenkin yöllä minulle aika tärkeä juttu, kun kerran emme nuku perhepedissä. On nimittäin mahtavaa, että vaikka vauva havahtuu hereille yötoimitusten aikana, se saa usein unen päästä kiinni rauhassa omassa sängyssään, eikä minun tarvitse esim. heijata sitä ensin syvään uneen ja sitten koettaa pomminpurkajan varovaisuudella laskea salaa omaan sänkyynsä. Vauvat myös käyvät unisykliensä väleissä hyvin lähellä valvetilaa, jopa heräävät vähäsen. Tällöin vauvamme coolisti vaan nukahtaa uudelleen, eikä hätäänny täysin hereille siitä, ettei ole sylissä tai liikkuvissa vaunuissa. Typy saattaa vähän itkeskellä, mutta ei panikoi tai tarvitse apua nukahtaakseen uudelleen. Ja minä tarvitsen omat uneni, jotta voin olla täyspäinen äiti.
Päivisin homma on toki sitten työläämpää, ainakin näin alkuvaiheessa. Vauvelilla ei ole oikein mitään selkeää päivärytmiä, ja vielä emme ole onnistuneet bongaamaan sitä juuri oikeaa hetkeä, jolloin hänet pitäisi laittaa nukkumapaikkaansa. Ideaalitilanteessa vauva ehkä vähän itkeskelee, mutta rauhoittuu sitten ja nukahtaa. Jos hän on päässyt liian väsyneeksi, hän tarvitsee rauhoittumisapua. Jos vauva on päässyt tosi väsyneeksi, hän tarvitsee paljon rauhoittumisapua. Meidän systeemimme on ainakin tällä hetkellä sänkyyn-syliin-sänkyyn -metodi, joka on suoraa Unihiekkaa etsimässä -kirjasta. Siinä vasynyt mutta rauhoiteltu vauva lasketaan omaan nukkumapaikkaansa ja annetaan hänen hakea unta itse. Todennäköisesti alkuun seuraa kitinää ja itkeskelyä. Tähän ei reagoida salamannopeasti, vaan annetaan vauvalle mahdollisuus rauhoittua ensin itse noin parin minuutin ajan. Mikäli vaava ei saa rauhoituttua, hänet nostetaan syliin tai olkaa vasten kunnes hän taas rauhoittuu. Joskus pitää vähän käppäillä ympäriinsä, että tämä tapahtuu, useimmiten (varsinkin päiväsaikaan, illat vaikeampia) ihan syliin nostaminen riittää. Kun vauva on rauhallinen, hänet lasketaan taas nukkumapaikkaan. Mitään ei jutella tai muutenkaan aktivoida missään vaiheessa, ja nukkumapaikkaan lasketun vauvan annetaan vaan olla. Ei heijaamisia tai hyssyttelyjä. Tätä toistetaan, kunnes vauva nukahtaa. Jos on osannut valita hetken oikein, tämä käy hyvikin nopeasti.
Alkuun luulime, että tytöllämme on ihan hirveän kipeä maha, kun se itkeskelee iltaisin niin paljon, eikä mitkään tunnu auttavan. Kyllähän sillä ilmavaivoja onkin, muttaa olen tullut siihen tulokseen, että suurin syy itkuille on väsymys. Ja me kun vaan sinnikkäästi koetimme vaikka mitä eri keinoja, vaihdella asentoja ja jumpata pieruja ulos, puhuimme hänelle ja pidimme takuuvarmasti hereillä! Keski-Rahkonen kirjoittaakin, että monien vauvojen uniasiantuntijoiden mukaan (minulla ei ole nyt heittää tähän tarkempia lähteitä, pahoittelut!) suurin syy vauvan ilta-itkulle on väsymys (kun nälkä on suljettu pois), ja parhaiten se menee ohi, kun vanhemmat eivät puutu siihen. Yksinkertaista. Ja hyvin vaikea uskoa. Sitä ei meinaisi millään luottaa, että vauva pystyy itse vielä mihinkään ja olisi koko ajan puuttumassa. Mutta se on taitava! Nytkin tätä kirjoittaessani typy äkisi ja sätkytteli raajojaan tuossa sohvalla vieressäni, mutta ilman minkäänlaista puuttumista minulta, se on nyt vaipunut uneen.
Unihiekkaa etsimässä on minusta oikein suositeltava kirja kaikille, joilla on vauva- tai taaperoikäisiä lapsia. Kirja ei tuomitse tai tuputa mitään tiettyä keinoa lasten unirutiinien suhteen, vaan esittelee oikein asiallisesti joitakin toimiviksi havaittuja keinoja. Erityisen antoisaa on minusta ihan vain ymmärtää vauvan unta ja sen tarpeita paremmin! Lisäksi kirjassa kerrotaan muutamista erilaisista unipulmista, mitä lapsen kanssa saattaa tulla vastaan, sekä puhutaan myös meidän vanhempien unesta. Kirja ei ole mikään varsinainen unikoulu-opas, vaikka niistäkin kyllä kerrotaan (jälleen kerran kiihkottomasti ja vanhempien omaa vaistoa kunnioittaen). Pikkuvauvoille Keski-Rahkonen ei edes suosittele unikoiluja, mutta tällä tavalla lempeästi voidaan lapsi totuttaa nukkumaan niin, ettei niitä ehkä myöhemminkään tarvita. Lisäksi minusta oli mukavaa, että aivan varteenotettavana vaihtoehtona pidettiin myös sitä, että vauva nukutetaan aina syliin tai rinnalle. Tällöin vanhempien vaan on hyvä ymmärtää, että näin vauva haluaa toimittavan jatkossakin. Taaperoiässä sitten jossain vaiheessa, kun/jos halutaan opettaa lapsi nukahtamaan omaan sänkyyn, luultavimmin tarvitaan jotain unikoulua, mutta niitäkin on eri ”asteisia”, pehmeämpää ja ronskimpaa.
Koska aika lentää vauvan kanssa ja pää tuntuu muutenkin pehmoiselta, olen ladannut puhelimeeni Baby Tracker -sovelluksen, jossa voin pitää kirjaa vauvan nukkumisista ja syömisistä. Huomaan usein, että kuvittelen edellisestä syötöstä tai heräämisestä olevan vasta ihan hetki aikaa, mutta kun tarkista sovelluksesta, onkin siitä jo paljon enemmän! Sovelluksen avulla näen myös mukavasti graafisena esityksenä, mihin aikoihin vauvan syömiset ja nukkumiset vuorokaudesta osuvat, ja voin verrata päiviä myös keskenään rytmin kehittymistä seuratakseni. Voin myös ilman arviointivinoumia sanoa, että vauvamme on nukkunut viimeisten seitsemän vuorokauden aikana keskimäärin 14 tuntia ja syönyt keskimäärin 15 kertaa rinnallaoloajan ollessa keskimäärin 2 ja puoli tuntia vuorokaudessa. (Kyllä, hän tykkää ottaa tiheään minihörppyjä!)
Koko tässä vauvan uni-ruokailurytmissä sekä parasta että kauheinta tietenkin on se, että meni sitten hyvin tai huonosti, this too shall pass.