Vauvahaaveista ja pettymyksistä #2
Ensimmäinen vuosi lapsen yrittämistä oli siis mennyt, ja pääsimme exän kanssa terveyskeskuslääkärille juttelemaan aiheesta. Olin ladannut valtavasti odotuksia tuolle tapaamiselle ja minua myös jännitti aika lailla. Meiltä kyseltiin kaikki perusjutut, liittyen terveyteen, elämäntapohin, minun kuukautiskiertooni yms. Olin lukenut monestakin lähteestä, että kunnallisiin tutkimuksiin pääsee, kun on takana se vuosi yrittämistä.
Siksi olinkin tyrmistynyt kun lääkäri ilmoitti, että meidän kaltaisillamme terveillä ja nuorilla ihmisillä odotusaika olisikin PUOLITOISTA vuotta!
Tämä tuntui vähintäänkin ikuisuudelta odottaa, kohtuuttomalta vaatia sellaista sekä suurelta huijaukselta. Olin lähes shokissa monta päivää. Exä otti tilanteen tuttuun tyyliinsä aika lungisti, ainakin päälle päin. Saimme lähetteet sukupuolitautitesteihin, minä verenkuvaan, kilpirauhastestiin ja johonkin hormonitestiin. Kaikki oli ihan kunnossa. Lääkäri kehotti varaamaan lomamatkan ja olemaan ajattelematta koko asiaa.
Ai että olin alkanut vihata sitä kun joku sanoi noin! Miten minä käännän muka pois päältä biologisen viettini ja sydänjuurissa pusertavan kaipuun?! Toki tunnollisena potilaana yritin. Exä sai lisäksi ohjeen laihduttaa ja vähentää alkoholin käyttöä. Siinä toinen helppo ohje. Ja kyllä hänkin yritti.
Hetken toivuttuani, sain otettua aiheeseen sen verran etäisyyttä, että rupesin ajattelemaan tuota puolta vuotta kuukautiskertoina. Se ei kuulostanut enää niin pahalta, kun ajatteli, että muutamat kuukautiset lusin ja sitten saan varata jo ajan.
Jouluna 2013 olin kirjoittanut vauvahaavepäiväkirjaani, että kuukautisten alkaminen ei tuntunut enää niin pahalta. Olin alkanut tottua pettymykseen, turtunut vähän. Kirjoitin myös, että olin silti edelleen toivikas, mutta muistan että todellisuudessa toiveikkuuteni mureni himppu kerrallaan. Ajatus minusta raskaana alkoi tuntua absurdilta, vaikka olimmekin nyt saaneet sen lähetteen kunnollisiin tutkimuksiin. Exä oli myös ollut paljon pois kotoa, joten mahdollisuuksiakaan hedelmöittymiselle ei ollut oikein ollut. Henkinen etäisyys välillämme kasvoi. Yritimme lomailla yhdessä, mutta vauva-asia painoi minua ja koin, etten saanut tarpeeksi ymmärrystä.
Puolitoista vuotta ensimmäisestä käynnistä klinikalla mitään ei ollut tapahtunut, mitään konkreettisia hoitoja ei oltu saatu tehtyä loppuun, ja minä lakkasin ovuloimasta.
Sinä kesänä, kolme vuotta toiveiden alkamisesta, kadonneiden ovulaatioiden vuoksi aloitettiin ovulaation induktio. Olimme pitäneet masennukseni vuoksi pitkän tauon hoidoista, mutta nyt koin olevani tarpeeksi vahva jatkamaan. Opettelin pistämään itseäni vatsaan, vaikka ajatus oli alkuun tuntunut todella hurjalta! Minä olen niitä, jotka pyörtyvät rokotusten jälkeen eivätkä verikokeissa uskalla katsoa kättään. Ovulaation induktiossa munasolujen kypsymistä jarrutetaan hormonipiikeillä, ja sitten sopivan hetken tullen tuikatan yksi erilainen piikkin, joka sitten irroittaa viimein yhden munasolun. Tähän saumaan oli tarkoitus tehdä inseminaatio. Inseminaatiossa puolison ”pesty” siemenneste viedään gynekologisessa toimenpiteessä pitkän putken avulla mahdollisimman lähelle munasolua. Inseminaatiota käytetään, kun mitään varsinaista syytä hedelmättömyydelle ei ole löytynyt. Ovulaatiohäiriöissä inseminaatioon voidaan lisätä tuo ovulaation induktio, eli piikityshoito. Minulle oltiin kaavailtu inseminaatioita jo alkuovuodelle, mutta koska inseminaatiopäivä on riippuvainen ovulaatiopäivästä (sitä seurattiin tavallisilla ovulaatiotesteillä kotona), kävi minulla useampana perättäisenä kuukautena vain todella huono tuuri. Ovulaatio tuli aina viikonloppuna, jolloin klinikka ei ollut auki, tai sitten vapaita aikoja ei ollut. Voinet kuvitella tuskastumiseni! Siiten niitä ovulaatioita ei enää edes tullut.
Inseminaation jälkeen toivoni hetkeksi nousi ja odotin kuumeisesti, alkavatko kuuautiset. Liitän tähän suoran kopion vauvahaavepäiväkirjastani, nämä ovat viimeiset merkinnät, mitä koskaan tein siihen tiedostoon, ja ne kertovat mielestäni kaiken:
5.8.15 menkat. Ei edes tunnu niin pahalta kun pelkäsin. Oon kai niin tottunu tähän. Kp26.
Syyskuu
1.9.15 menkat. Ei tunnu missään. Nyt kai taas pitäis soittaa sinne klinikalle. Piikittelen nyt la-ke, torstaina ultraan ja ensi viikon alussa varmaan inseminaatio nro.2. Jaa jaa…
14.9.15 Ei tullu inseminaatio nro. kakkosta. Taas meni päivät huonosti, ois pitäny tehä sunnuntaina. Nyt ollaan sit inseminaatiot (taisiis yksihän niitä vaan tehtiin sit lopulta) tehty ja siirrytään IVF-jonoon, joka on 6kk pitkä. Hoh hoh. Tai siis nyt meen asioiden edelle: ollan jonossa SITTEN kun ollaan todettu, että tästä kierrosta ei raskautta. Mutta kuka sitä nyt todella uskois edes…